ROADTRIP 2: Bermagui

Ti 17.4. Jumissa Bermaguissa

rikki katki poikki

Aamulla heräiltiin jälleen melko aikaisin, seitsemän nurkilla. Istuskeltiin leirissämme ja mietittiin toimintasuunnitelmaa kun Todd kurvasi kohdalle ja toi avaimen mökkiin. Kiiteltiin vuolaasti mihin Todd naurahti että ehkä te tarvitte vaihteeksi vähän hyvää onnea ja lähti. Onnesta suikeroina odoteltiin kahdeksaan saakka että nähtiin liikettä vastaanotossa ja käytiin selvittämässä että voidaanko saadaanko oikeasti mennä yöksi sinne Toddin mökkiin kun nyt kerran näytti siltä ettei me ainakaan lähdössä oltu. Edellinenkin yö oli vielä maksamatta kun täti respassa edellispäivänä sanoi että hoitakaa se mieluummin aamulla. Tätikin oli meille hirvittävän ystävällinen ja totesi mökkiasiaan vain että no jopas se oli ystävällistä! Mitä tulee edellisyön maksuihin täti otti meiltä 28$+8$ sijasta vain 21$ Toddin mökin extra-henkilöinä. Auto-ongelmaan respasta ei ollut apua kuin vinkki käydä kylällä kysymässä jos Mitre 10-rautakaupassa pystyisivät auttamaan.Autolla päätettiin että koitetaan saada se lukkoon jäänyt osa avaimesta pois ja marssitaan molempien osien kanssa rautakauppaan ja toivotaan parasta. Lauran kynsienhoito-setin työkaluilla hetken työstämisen jälkeen sainkin ihan omin pikku kätösin katkenneen osan ulos lukosta!

Toiveikkaina marssittiin Lauran kanssa Mitre 10:n Sarahin jäädessä vahtimaan tavaroita, autoahan ei saanut lukittua... Toiveikkuus rapisi kyllä nopeasti kun päästiin perille, setä kertoi heti että valitettavasti ei onnistu kun nää Holdenin avaimet pitää koodata siihen autoon ja vaikka he avaimen tekisikin niin se ei toimisi. Lähin Holdenin liike löytyisi Begasta noin 50 kilsan päästä. Kylän ainoalla bussipysäkillä saatiin iloksemme todeta että juu-ei, bussit kulkee vain koulupäivinä ja nyt eletään koulujen loma-aikaa. Toiveikkuudesta ei ollut enää jäljellä mitään. Sopivasti vielä kesken viiden minuutin kävelymatkan takaisin leirintäalueelle repesi taivas ja saatiin vettä niskaan, se todellakin siitä toiveikkuudesta. Pikavauhtia kerättiin välttämättömät kamat autosta ja kannettiin ne mökkiin. Holden Bega antoi soittaessa vaihtoehdoksi vain hinata auto sinne, mutta ystävällisesti kertoi myös mahdollisuudesta mobile locksmithiin eli liikkuvaan lukkoseppään ja antoi jopa numeronkin. Lukkoseppä lupasi että huomenna onnistuisi aamusti. Hinta-arvio oli 270$+GST eli paikallinen alv. Hurraa! Saataisiin avain! Ja voi p**** mikä hinta...Eipä siinä mitään vaihtoehtoja oikein ollut.

Denny, Laura, Sarah & Davide

Laura ja Sarah olivat tavanneet Melbournessa italialaisen Dennyn joka lähti pari päivää meidän jälkeen samalle reissulle. Denny oli muutaman kerran soitellut matkan varrella ja sattui soittamaan myös nyt ja oli Edenissä. Samalla kun käytiin ottamassa Denny ja sen matkatoveri-Davide, myöskin Italiasta, vastaan haettiin loput "arvokkaat" tavarat autosta. Oli lounasaika ja kaikki kovin nälkäisiä niin päätettiin kokata yhdessä. Pojat yrittivät moneen kertaan että eikö he voisi myös yöpyä mökissä, mutta oltiin sovittu jo että ei koska leirintäalueen väki oli niin ystävällistä meille niin ei haluta niitä käyttää hyväksi ja pojathan ei mökistä olisi halunneet maksaa kun ei mekään maksettu. Laura ja Sarah ei myös noin muutoinkaan halunneet niitä mökkiin yöksi, mä taas olisin voinut hyvin jakaa meidän hyvän tuurin kanssa reissaajien iloksi sillä ehdolla että se sopisi respan väelle. Suurempaa dramatiikkaa asiaan ei liittynyt. Lounaaksi syötiin mitäs muuta kun pastaa ja tomaattikastiketta kun italiaisseurueessa oltiin. Vettä satoi koko päivän kaatamalla, edes sen vertaa ei tauko kestänyt että oltaisiin noin 50 metrin päästä päästy kuivina hakemaan teltta terassille kuivumaan. Pojat oli meidän seurana koko päivän ja illalla vielä grillattiin. Puoli kahdelta yöllä potkastiin kundit pihalle ja mentiin nukkumaan.

ROADTRIP 2: Eden - Bermagui

MA 16.4.

Sieltä levähdysalueelta pari kymmentä kilsaa Edenistä etelään herättiin hyvissä ajoin aamusta ei niin hyvin nukutun yön jälkeen. Turistiin pari tuntia ja keräiltiin rauhassa leiriä kasaan niin että oltiin hieman ennen ysiä liikenteessä. Seuraava pysäkki oli Eden.

Eden on todella kukkulainen kylänen. Rinnettä alas ja ylös mentiin keskustassa vaikka miten päin. Koska kylästä ei ollut Lonely Planetin paria riviä enempää tietoa mentiin ensimmäisenä infoon kyselemään. Infon tädit jostain syystä hieman huvittuneina tuumasivat meille että jopas ootte aikasin liikenteessä, mutta miten 9.15 voi olla niin aikasta? Tädit oli mukavia ja saatiin kylän lookoutit ja muut nähtävyydet selville. Sinänsä tarjolla ei ollut kuin satama, pari lookoutia kävelypolun varrella, rantaa ja Killer Whale Museum. Museoon oltiin päätetty mennä joka tapauksessa mutta näin aamusti sitä kaipasi vähän jotain muuta. Päädyttiin satamakahvilaan aamupalalle, tytöt veteli munia ja pekonia kun mä naatiskelin pannukakkuja sataman touhuja seuraillen.

 Katri!! Sherlock on ihan sua varten kuvattu!

Aamupalan ja satamalaiturilla tallustelun jälkeen aurinko oli noussut jo korkealle lämmittämään kun tultiin Rotary Walk-nimiselle polulle jonka varrelta näitä lookouteja löytyisi. Maisemat oli jälleen kerran kauniita vaikka sitä "samaa" merta ja rantaa olikin tarjolla. Rotary Walk oli mielenkiintoinen ja vietettiinkin mukavaa aikaa kaikessa rauhassa sitä pitkin tallustellessa ja pysähtyen aina tilaisuuden tullen ihailemaan milloin mitäkin. Varsinkin polun päässä olevat kalliot oli vaikuttavat ja jopa minä (!!!) uskaltauduin kivelle istuskelemaan! En mä niin korkeita paikkoja pelkää, mutta sitä putoamista eikä siihen vaadita kun talousjakkara...

Killer Whale Museum oli perustettu Old Tom -nimisen miekkavalaan ja sen parven (vai lauman?) innoittamana. Eden on yksi Australian vanhoista valaskaupungeista ja Edenin valaan metsästyksen aikoinaan teki poikkeukselliseksi parvi miekkavalaita jotka auttoivat ihmisiä metsästyksessä. Edenissä valaanmetsästys tapahtui rannalta valaita bongaten ja sitten miljoonaa niiden luo soutamisesta. Miekkavalaista yksi alkoi jossain kohtaa tulla rannan tuntumaan pyörimään ja valaanmetsästäjien sitä seuratessa he löysivät lopun parven piirittämän valaan. Ihmiset harppuunoivat valaan ja miekkavalaat viimeistelivät sen kuoleman syömällä siltä niiden mielestä parhaat palat (huulet ja jotain) ja estämällä sitä sukeltamasta. Jokusen kymmenen vuotta Edenissä oli muutamia valaanmetsästys porukoita jotka teki yhteistyötä tämän Old Tomin miekkavalasparven (vaiko tosiaan lauman???) kanssa, miekkavalaat saivat valaista niiden mielestä parhaat palat ja ihmiset lopun. Ihmisten ja eläinten yhteistyö on aina kiehtovaa, mutta vähän tää tuntu kolkolta. Yhteistyö loppui aikanaan ymmärtääkseni Old Tomin kuolemaan. Old Tom oli löytynyt jonain päivänä Edenin rannalta ja sen luuranko on nähtävillä museossa.

 Elettiin jo iltapäivää kun lähdettiin Edenistä eteenpäin kohti Bermagui nimistä pikkukylää rannikolla. Bermagui valikoitui pysäkiksi ihan siitä syystä että Laura oli Melbournessa tavannut jonkun italialaisen jonka tuttavalla on Bermaguissa jäätelöbaari (gelati, italiailaisille se ei oo vaan jäätelöö...). Bermaguissa oli vain yksi caravan park, mutta sattumalta sopuhintainen ja hyvillä mielin huristeltiin sinne yöksi. Perillä setä vastaanotossa pyysi parkkeeraamaan portin lähelle mihin kohtaan vaan, taaempana oli juuri hetki sitten nähty käärme joten sinne ei välttämättä kannattanut mennä. Käärmeen mainitseminenkin sai meillä niskavillat pystyyn. Täräytettiin Miss Holden heti portin viereen ja tömisteltiin niin maan perusteellisesti koko ympäristö. Kaikki kävi suihkussa ja saatiin pyykit koneeseen, jonka jälkeen kammettiin kaikki kokkausrojut grillipaikalle jonka nurkalta löytyi myös keittiökatos. Keittiön puolelta sitten rohmuttiinkin pistorasia käyttöön ja viritettiin kaikki sähkövempeleet lataukseen. Oli jo säkkipimeää kun lähdin autolta hakemaan kolikoita uudelle pyykinpesukierrokselle kun tummien koneellinen haisi hirvittävälle, tiedä sitten mitä niille oli tapahtunut... Ovet auki avaimella, kolikot ja ovet lukkoon avaimella. Nätisti koitin pyöräyttää avainta lukossa kerta toisensa jälkeen muttei mitään tapahtunut, käänsin avaimen toisinpäin ja yritin. Noup, lukko ei pyörinyt riittävän pitkälle. Tiedoksi mua tunteville, että EI - hermo ei palanut, vaan jaksoin ihan kiltisti ja NÄTISTI yrittää. Siihen saakka että mulle jäi käteen vain tynkä pala avaimesta ja loput, itse metalliosa, jäi lukkoon. Voooooooi v****! Miss Holdenin AINOA avain katkesi siihen AINOAAN oven lukkoon!!

Tytöille kertoessani osasin sentään jo löytää positiivisia puolia, ainakin ovet on auki ja päästään yöksi autoon eikä kaikki tavarat ole siellä lukkojen takana ja onneksi avain katkesi oven lukkoon eikä virtalukkoon. Ei se silti paljon lohduttanut. Ketutuksen kruunasi vielä pyykinkuivuri joka vei rahat muttei käynnistynyt... Siihen sentään sai nopean avun henkilökunnalta, mutta avainta hekään ei Miss Holdeniin osannut taikoa. Kun grillipaikalla oli jäljellä enää vain me kolme Laura kävi hakemassa autolta Baileys-pullon lohduttamaan. Hetken päästä lähimökistä tuli muutaman olusen nauttinut kundi jutustelemaan meidän kanssa. Hän oli nimeltään Todd ja syntyperäinen newsouthwalesilainen, tosin hieman pohjoisemmista osista kuin Bermagui, ja täällä isänsä kanssa kalastuslomalla. Jutusteltiin useampi tunti niitä näitä, hän oli 27-vuotias maanrakennusalan yrittäjä ja juuri eroamassa vaimostaan jonka kanssa olivat olleet yhdessä aina. Matkusteluun Todd ei ollut kauheasti panostanut tähän astisessa elämässään, Jenkkilässä viime vuonna ja pari kertaa Thaimaassa ja Balilla, kotimaan matkailu rajoittui Sydneyyn, Melbourneen ja New South Walesiin. Kalaa ei kuulemma tullut Bermaguista riittävästi niin he olivat isänsä kanssa päättäneet lähteä aamulla pois ja Todd tarjosi meille toiseksikin yöksi maksettua mökkiään ettei jäisi turhaan tyhjilleen. Tottakai mielellämme tarjoukseen tartuttiin, mutta koska Todd oli tosiaan jokusen olusen nauttinut oltiin hieman skeptisiä mahtaako se aamulla enää olla samaa mieltä josko edes muistaa.

Masentunein mielin mentiin nukkumaan. Reissussa oltiin oltu vajaa viikko ja kolmatta kertaa ongelmissa Miss Holdenin kanssa. Ehkä mun ei tosiaan pitäisi omistaa autoja?

ROADTRIP 2: Lakes Entrance - New South Wales

15.4. Lakes Entrance - Mallacoota - New South Wales

 Puskasta keskeltä ei mitään herättiin hyvissä ajoin. Yön aikana paikalle oli ilmestynyt myös kolmas autokunta yöpymään. Oltiin ensimmäisiä hereillä ja myös ainoita hereillä siinä kohtaa kun saatiin leiri kasaan ja startattiin eteenpäin. Tai taaksepäin, miten sen sitten haluaakin ottaa. Lähdettiin siis takaisin Lakes Entranceen muutaman kilometrin päähän kun eilen jäi nähtävyydet näkemättä. Infosta matkaan kuitenkin tarttui kartta ja ensimmäisenä pysäkkinä oli footbridge eli jalankulkusilta ostoskeskittymästä rannalle. Nättiähän siellä oli, niin sillan maisemat kuin rantakin. Rannalla oli aamuisesta ajankohdasta huolimatta melkoisesti väkeä mutta hyvin joukkoon sopi. Jälleen kerran sulassa sovussa lapsiperheet, auringonpalvojat, kalastajat ja uimarit. Tosin sillä kohtaa missä me merta ja aaltoja ihailtiin ei muita kuin kalastajia ollut. Meri on kiehtova elementti. Sitä jaksaa seurata pidempiäkin aikoja vaikkei sinänsä "mitään" erityistä olisikaan nähtävänä. Lakes Entrancen rannalla pääsi seuraamaan aaltoja aivan rannassa. Surffareita ei näkynyt, aallot oli varmaan liian lähellä rantaa ja liian pieniä. Rannalta lähteissä käytiin vielä turistikartan houkuttelemina katsomassa kohtaa missä oli delfiinin kuva, mutta siellä mitään ollut... Kalastussatama ja sekin melko rupunen.

Lakes Entrancen ja Mallacootan välillä pyörähdettiin Snowy River National Parkin houkuttelemana Orbost -nimisen kylän turisti infossa. Suurin nähtävyys kylässä kaikella todennäköisyydellä oli se kyseinen info rakennus. Vanha maanviljelijäperheen mökki eli pelkkä tupa, joka oli purettu jostain Orbostin alueelta ja koottu uudelleen tälle paikalle. Jotain nykyaikaistuksia mökkiin oli tehty mutta säilytetty vanha henki. Mökiltä lähti polku läheiseen puistoon jonka laidalta löytyis näyttely vanhoista maanviljelysvälineistä ja vesimylly. Onkohan vesimylly edes oikea sana... Se renkula mitä vesi pyörittää ja sitten se pyörittää myllynkiveä? Orbostista päädyttiin tekemään kiertoreitti takaisin Princess Highwaylle Marlo-nimisen rantakylän kautta. Marlossa käytiin kävelemässä tunnin lenkki kauniissa rantamaisemissa ja huristeltiin lounaalle Cape Conranin puolelle Marlosta eteenpäin ennen kuin palattiin highwaylle.

Australiassa metsäpalot ovat melko yleisiä ja usein myös tuhoisia. Metsäpalot, bushfire, syttyvät useimmiten huolimattomasta tulen käsittelystä tai salamaniskusta kuivassa maastossa. Siitä huolimatta Australiassa harrastetaan myös hämmästyttävän paljon suunniteltuja metsäpaloja, oiskohan suomeksi kaskeamista? Eli tahallisesti poltetaan tiettyjä metsäalueita esim. kansallispuistoissa. Sillä saadaan hallittua hieman rehottavaa aluskasvillisuutta ja luonnollista lannoitetta. Aussien mukaan liian usein nämä suunnitellut palot sytytetään väärinä päivinä, valvotaan huolimattomasti ja pääsevät lipsahtamaan pois hallinnasta... Näinhän kävi mm. Perthistä lähteissämme Margaret Riverin alueella ja kärähti vähän ylimääräistä metsää, viljelysmaata ja muutama koti. Ymmärrän kyllä että näin se luonto on itsekseenkin toiminut ennen kun ihminen "vangitsi" kaiken, mutta oli jännittävää näillä taustoilla ajella kohti Mallacootaa kun tien laidan kyltti kertoi että aja varovasti - suunniteltu metsäpalo - savua tiellä. Ja vielä jännittävämpää kun tien laidassa oikeasti roihusi ja tiellä oli savua!

Itse Mallacootassa nähtiin reissun ekat pelikaanit! Kunnioitusta herättävän näköisiä tipuja. Taaperrettiin myös jälleen kerran hieman näköaloja katselemassa ja kuvailemassa lookouteilta. Erikoisinta Mallacootassa ehkä on että se sijaitsee 24km Princess Highwaylta itään rannikolla keskellä Croajingolong National Parkia. Itse kylään ei sen enempää tutustuttu, fiilikset oli jotenkin hieman malttamattomat ja jatkettiin maisemien katselun jälkeen matkaa kohti New South Walesin rajaa. Päivän tavoitteeksi oli asetettu päästä yöksi rajan toiselle puolen ja se saavutettiin. Yövyttiin jälleen levähdysalueella Princess Highwayn laitamilla, tällä kertaa alueelle saapuessa siellä oli jo jokunen auto ja muutama tuli vielä meidän jälkeenkin. Pimeä tuli hyvin nopeasti kun oltiin saatu leiri kasaan ja iltapala syötiin otsalamppujen loisteessa. Mun oli vuoro nukkua teltassa ja ehkä ekaa kertaa vähän enemmän kun jännitti... Siä kuitenkin on jotenkin turvattomampi kun autossa.

Marlo

 

 ---

Mallacoota

kovin montaa kilsaa ei tältä kyltiltä ajeltu yöpaikkaan eikä ihan heti uskoisi että noin tunti tän kuvan jälkeen oli säkkipimeää.

ROADTRIP 2: Sale - Lakes Entrance

Lauantai 14.4. Sale - Bairnsdale - Lakes Entrance

Yö oli jäätävä! Hytisin aivan kohmeessa puolen yötä ja kirosin kuumaa ja kuivaa Australiaa. Kosteus yhdistettynä kylmään ilmaan on paljon kamalampaa kuin vain kylmä ja sitä Australia meille nyt tarjoilee. Auto ja teltta on joka aamu huurussa sisäpuolelta ja se on KYLMÄÄ. Ei kettu vieköön toista tälläistä yötä! Vaikka päällä oli kahdet pitkät housut, villasukat, pitkähihainen paita, KAKSI collegepaitaa ja molemmat huput päässä ei autossa tahtonut tarjeta. Yö oli aivan liian kylmä nukkua autossa. Sarahilla teltassa oli yö mennyt paremmin vaikka olikin jäässä aamulla. Telttailija saa aina lämmikkeekseen ison "tiikeripeiton" mihin on hyvä kääriytyä yltä ja alta niin siellä on vähän lämpimämpää öisin. Sarah ja Laura oli puhunut jo jonain aiempana aamuna herättyään autosta että tarvitaan toinen tiikeripeitto että autossakin tarkenee. Niinpä siinä aamusella kuluttaessamme aikaa, että kaikki yön aikana kostuneet peitot ja teltta kuivuvat aamuauringossa, etsittiin lähin Kmart/Big W. Bairnsdale oli reitillä seuraava isompi kylä ja onneksi sieltä löytyi jopa Kmart.

Noin klo 11 saatiin leiri kasaan tavaroiden kuivuttua ja lähdettiin tankin kautta kohti Bairnsdalea. Toistaiseksi halvinta Unleaded 91:tä tarjoiltiin Salessa hintaan 1,479$/litra. Täällähän on tarjolla bensiinissä yleensä vaihtoehdot tavis-Unleaded 91, Premium Unleaded 95 ja Unleaded E10. E10 on yleensä muutaman sentin halvempaa kun 91 ja 95 sitten taas vähän kalliimpaa kun toi tavis-bensa. En tiiä vaikka Miss Holden vois käyttää E10, mutta en oo uskaltanut ottaa riskiä. Kerran oon tankannu vahingossa tankin täyteen Premiumia enkä huomannut mitään eroa. Bairnsdalen Kmartissa lähti vähän mopo käsistä ja queen size -peiton lisäksi matkaan tarttui kolmas retkituoli, toinen pressu ja setti kaasupulloja keittimeen, tarpeellista kamaa siis kaikki. Mutta sitten omia rahoja menikin vajaan kolmen kympin edestä, mutta tarpeellista mä ostin! En yhtäkään laukkua enkä kenkiä! Rintsikat ja collegehousut vaan. Ja kasvojen puhdistusliinoja kahdella dollarilla. Ja tosi kivan mustan huivin kahdella dollarilla. Kmartista mentiin Colesille ruokakauppaan ja jouduttiin ostaan ekat jäät kylmälaukkuun. Alimmaiset pullot oli vielä jäässä muttei ne yksinään riittäneet pitään kaikkea kylmänä. Hitsi kun oliskin mahdollista ostaa kylmäkalleja tai edes jäädyttää noi meidän pullot uusiksi! Colesilta ostettiin myös lounaalle kokonainen grillattu kana joka nautittiin voikkareiden täytteenä jokivarren puistossa piknikillä. Naatiskeltiin elämästä ennen kun jatkettiin matkaa.

Noin puoli neljän aikaan saavuttiin Lakes Entranceen ja ajettiin kierros keskustassa ennen kuin osuttiin Tourist Informationille. Miss Holden parkkiin ja nokat kohti infoa. Yksi pienen pieni mutta vain tuli... Lukitsin ovet ja vain kuskin ovi meni lukkoon eikä enää auennut. Väkerrettiin sitä auki vaikka kuinka ja miten, se oli vielä deadlockissa eli niin ettei sitä saanut auki sisäpuoleltakaan. Onni onnettomuudessa toki että muut ovet oli auki. Vaihtoehdot oli taas vähän vähissä koska ilta ja pimeä oli kohta edessä eikä meillä ollut vielä tietoa yösijasta. Luuri jälleen käteen ja linja auki RACV:lle. Eihän edellisestä kerrasta ollut kuin 1,5 vuorokautta. Kohtuu nopsaan RACV:n keltainen lava-auto jälleen kurvasi tapaamaan Miss Holdenia ja tällä kertaa vielä nuoren miehen kuljettamana. Tää nuori oli vain hieman nyrpeä. Eikä se siitä ilosemmaksi muuttunut kun Miss Holden antautui sille noin kahden minuutin väkerryksen jälkeen! Ja meitä HÄVETTI! Isosti. Olo oli niin kun todella todella blondi, ei se paljon auta että sanoo että kyllä me oikeesti yritettiin itte kun auton perkele avaa lukon tyypille max kahden minuutin yrityksen jälkeen! Niin väärin niin väärin... Kello kun oli jo kuitenkin lähempänä viittä niin päädyttiin kirjasta löytyvään levähdysalueeseen vain muutaman kilometrin päähän Lakes Entrancesta yöksi. Aamulla sitten pääsisi tutkimaan Lakes Entrancea sen mitä siellä oli tutkittavaa.

Vähän jänskätti kun yösijaksi valittu levähdysalue ei ollut kovin suojaisa, vaikka sinne ei isolta tieltä suoraan nähnytkään, ja oltiin ainoita paikalla. Siinä kun saatiin leiri kasaan saapui pimeässä toinen auto samalle mestalle ja kun ryystettiin viiniä tuli toinen. Istuttiin tosissaan säkkipimeässä retkijakkaroissamme otsalamput päässä ja juotiin valkkaria muovikupeista, ei ehkä kovin fiiniä mutta siinä kohtaa teki hyvää. Nukkumaan mennessä oli ihana kun pystyi vetäisemään vielä kaikkien vaatekerrosten ja peiton päälle uuden PUNAISEN peiton lämmittämään.

ROADTRIP 2: Seaspray - Sale

13.4. Seaspray – Loch Sport – Ninety Mile Beach – Sale

Laiska aamu vaikka herättiinkin taas ajoissa seiskan nurkilla. Käytiin kurkkimassa rantaa ja pitkähän se oli. Alkoi jostain silmän kantamattomista ja jatkui silmän kantamattomiin tasaisena hiekkarantana. Aamu oli pilvinen joten ei erityisen suuria tunteita herättänyt. Pakkailtiin auto ja naatittiin taas ne aamumurot. Suunnitelma oli ajella Lakes Entranceen saakka rannikkoa pitkin. Miss Holden vain oli eri mieltä asiasta. Pykättiin itsemme valmiiksi autoon, Sarah ratin taa ja ainoa mitä Miss Holden meille sanoi oli naks naks. Ei muuta kun luuri käteen ja puhelua RACV:lle, onni on jäsenyys! Suosittelen ehdottomasti jokaiselle joka oman auton kanssa aikoo Aussilaa kiertää. Setä RACV:lla kyseli kaikki tiedot, tarkasti että oon oikeasti jäsen WA:n puolella ja kertoi että apu on noin tunnin päässä. Kulutettiin aikaa käymällä uusiksi rannalla ja höpisemällä, reilussa tunnissa ei näkynyt ketään paikalla. Toisella puhelulla saatiin viestiksi että vielä 20 minuuttia. Ei niin kun napannut pisaraakaan odottaa vielä lisää, mutta minkäs teit... Aika tarkkaan kahden tunnin päästä ekasta puhelusta keltainen RACV lava-auto kaarsi paikalle kahden hieman jo kypsempään ikään ehtinen herrasmiehen kanssa. Selvisi että Miss Holdenistä oli virta vähissä. Valot kojetaulussa ei asiasta kertoneet mutta lisävirta ratkaisi ongelman. Toinen sedistä myös kertoi että laturi ei pelaa kunnolla kun hihnapyörässä on vikaa. Setä lupasi edullisesti vaihtaa meille hihnapyörän ja suunnattiin Loch Sportiin. Setä sanoi kyllä että hän ei siellä ole vielä tuntiin, muttei uskallettu ottaa riskiä että Miss Holden ei käynnisty jos ajetaan vain lähimpään kylään katselemaan joten ajeltiin suoraan Loch Sportin pikkukylään. Kauniita maisemiahan siellä oli, toisella puolen meri ja toisella järviä.
 

Miss Holden sai uuden hihnapyörän parin tunnin päästä ja köyhdyinkin vain 40$. Setä pyysi 25$ mutta kun mulla ei ollut tasarahaa niin annoin 40$. Setä kaiveli kuvettansa vaihtorahaa etsiessä kun tuumasin sille että eiköhän me olla sujut tolla neljällä kympillä. Setä sanoi vielä että eeeei kun 25$ hän sanoi hinnaksi, mutta perusteltuani että ollaan tosi kiitollisia avusta ja homma on bueno näin suli hieman tuima setä hymyyn tuumatessaan että hän voi ostaa vaikka packin olutta loppurahalla. Miehet... Ei ne paljon tarvi ollakseen onnellisia.

Päivä oli jo pitkällä kellon huidellessa lähempänä puolta kahta. Ajalteltiin että ollaan ansaittu päivä rannalla ja kurvailtiin Loch Sportin Ninety Mile Beachille. Siellä sulassa sovussa keskenään oli lapsiperheitä, kalastajia, uimareita ja me. Arskakin oli tullut pilvien takaa. Elämäni kolmatta kertaa kävin uimassa meressä, tää oli eka kerta tällä puolen Australiaa ja merikin taitaa olla toinen nimeltään. Eikä sitä voi uimiseksi sanoa, lähinnä aalloissa leikkimistä.

Rannalta ajeltiin yöksi seuraavaan isompaan kaupunkiin nimeltä Sale. Camps 6 -kirjan mukaan sieltä löytyisi greyhound-radan vierestä budjettiin sopiva suihkuilla varustettu leirintäalue. Eksymättä löydettiin perille vaikka mr.navigaattori kiukuttelikin koko matkan. Ei se navigointia kiukutellut vaan oli virtaa vailla huolimatta siitä että oli piuhassa koko ajan. Ehkä masiina oli tulossa tiensä päähän. Leirintäalueen toimiston ovella oli masentava viesti, suljettu lauantaihin 14.4. saakka. Paikka oli ainoa missä oli suihku ja oltiin ehdottomasti suihkun tarpeessa! Hieman siinä masentuneena käveltiin ympyrää auton ja toimiston välillä kun meidät bongasi eräs mies jota haastatellessa selvisi että he olivat ostaneet vaimonsa kanssa kyseisen paikan ja heidän liiketoimintansa alkaisi virallisesti vasta huomenna joten he eivät virallisesti saa ottaa vielä vieraita. Hän kuitenkin kävi kysymässä vaimoltaan voitaisiinko me jäädä ja lupa irtosi! 5$ nuppi ei ollut ollenkaan paha!

Paikka ei ollut erityisen luksus, mutta kaikki tarvittava löytyi. Suihkut oli siistit ja lämpimät. Virtaa herui tolpasta, mikä tosin oli hieman koomista... Kynttilän valossa (ja vähän katuvalojenkin) syötiin illalliseksi sandwicheja sähkötolpan juurella ja ladattiin kaikkia sähkövempeleitä.

ROADTRIP 2: Cape Liptrap - Seaspray

112.4. Cape Liptrap – Wilson's Promontory – Seaspray

Ekan yön jälkeen aamu koitti puoli kahdeksan nurkilla. Autossa oli vähän vilposta muttei voi sanoa että kylmä. Peiton alla pärjäsi mukavasti, mutta kaikki ulokkeet mitä pilkisti peiton alta ei pärjännyt ihan niin mukavasti. Rauhassa keräiltiin leiri kasaan ja syötiin ekat aamupalamurot. Leirin pakkailun lomassa käytiin kurkkaamassa rantaa mikä olikin hieman poikkeuksellinen tähän astisista rannoissa Australiassa. Tää ranta oli kivikkoinen ja ne kivet oli hieman haperon tuntuisia. Tarinaa rannasta en tiedä. Kun leiri oli kasassa ajeltiin Wilson's Promontory kansallispuistoon.

Wilson's Promontoryssa oli komeat maisemat. Kumpuilevaa maastoa ja metsää, vuorien (tms) välissä metsikköisiä solia ja kaikka tätä halkoi vain yksi tie. Wilsons Promontoryssa ei ole kuin yksi tie sinne ja takaisin. Tulvat oli hieman kohdelleet kaltoin kansallispuistoa niin että monet tavallisimmista poluista ja teistä oli suljettuja. Päädyttiin tekemään tunnin taaperrus infopiste-leirintäalueelta joen toiselle puolen ja takaisin. Siellä taapertaessa nähtiin hyvin miten joki oli suurimmalta osin kuivunut, tiedä sitten johtuiko laskuvedestä vai mistä mutta vettä oli paikoitellen vain pieni puro ja ihmiset olivat nauttimassa rantaelämästä joessa. Lapsiperheitä oli paljon ja lapsilla näytti olevan hauskaa. Taaperruksen jälkeen lähdettiin vuorostamme tutkimaan Yankalilla Riveriä. Kuvat kertoo enemmän kuin tuhat sanaa... Wilsons Promontoryssa oltiin myös reippaita ja kokattiin lounasta. Tarjolla oli ilmainen BBQ grilli, mutta huolimatta lähes tunnin yrityksestä ei saatu sen avulla vettä kiehumaan joten siirryttiin käyttämään omaa kaasukeitintä.

Wilsons Promontorysta ajeltiin halki maanviljelysalueiden Seasprayn nurkille. Matkalla pysähdyttiin Fosterin kaupungissa kaupassa ja tankilla (36,73L/58$). Ei selvinnyt onko australialainen Fosters olut täältä kotoisin, ainakaan ne ei sitä yhtään mainostanut... Seaspraysta Golden Beachille menevän tien varressa on 20 numeroitua luvallista leirintäaluetta. Näiden leirintäalueiden taika on hiekkadyynin toisella puolen oleva Ninety Mile Beach joka nimensä veroisesti on 90 mailin pituinen hiekkaranta. Seaspray on Victorian osavaltion järviseudun, joka jatkuu ainakin sen 90 mailia, alkupäässä. Järvet on Lonely Planetin mukaan aikanaan ihminen muokannut saadakseen mereltä palaaville kalastusaluksille suojaisan sataman. Järvet merestä erottaa eri näköiset ja kokoiset hiekkadyynit. Seasprayhin ja leirintäalueelle numero C18 tultaessa oli jo ehtinyt tulla hämärä joten rannan tutkiminen jätettiin aamuun.

 Squeky Beach Wilson's Promontory

Jälleen oli nälkä ja leirin virityksen jälkeen paistettiin kengurumakkaroita! Näytti ällöiltä raakoina ja mua epäilytti kovasti syödä semmosia, mutta lopulta ne oli ihan hyviä. Voiko tätä laskea kengurun syömiseksi?