Päivän visiitti Melbourneen

Laura asuu edelleen Melbournessa. Kiertänyt nyt pari hostellia aloittaen Discoverysta, jonne mä ne Marionin kanssa jätin silloin ekana päivänä, ja päätyen Elizabeth hostelliin kolmannen hostellin kautta. Ihan vain siitä syystä että hostellit on melkosen kalliita. Varsinkin koululomien ja juhlapyhien aikaan. Discoveryssa peti kuuden hengen dormissa maksoi välipäivien aikaan 205$/viikko, seuraavassa hostellissa vuoden vaihteen jälkeen 179$/vko ja Elizabethissa 135$/vko. Se on paljon rahaa, varsinkin kun tuloja ei oo kovin kummoisia. Laura on etsinyt vähän kaikenlaista hommaa ja tällä hetkellä tekee tarjoilijan hommia tarvittaessa työhön kutsuttavana ja pe+la illat/yöt on tiskarina isossa ravintolassa. Ilman minkäänlaista koulutusta tai kokemusta alalta. Tarjoilijana tienaa 14$/h ja tiskarina 20$/h ennen veroja, WH:laiset maksaa 29% veroa. Mä oon todella onnekas saadessani asua Janen ja Andrew'n luona ilmaiseksi. Puhumattakaan siitä että mulle jopa maksetaan "työstä". Mustahan ei tunnu yhtään työltä se mitä teen täällä. Olisin vallan tyytyväinen ilman palkkaa ja tästä jopa keskusteltiin, mutta mut äänestettiin kumoon.

Koitettiin ensin sopia Lauran kanssa treffit maanantaille, mutta koska Laura tietää yleensä vasta edellisenä päivänä onko seuraavalle päivälle töitä sovittiin että muutetaan suunnitelmaa jos Lauralle on töitä. Sunnuntai-iltana sain viestin että siirretäänkö ja päädyttiin keskiviikkoon. Tiistai-iltana sain viestin että keskiviikko on edelleen vapaa, mutta Lauralla on "näyttö" kokoaikaiseen tiskarin paikkaan klo 15. Mä vaihdoin vaan aikaisempaan junaan ja päätettiin pysyä keskiviikossa. Koiria on talossa tällä hetkellä vain parikymmentä ylimäääräistä eikä kissojakaan kovin montaa, joten aamuhommissa ei mene kovin kauaa. Joulun ja uuden vuoden aikaan kun oli täyttä aamuhommista oltiin takaisin yhdentoista ja puoli kahdentoista välillä, keskiviikkona ehdin 9.48 junaan Castlemaineen. Tosin tein vain kissat ja pari koiraa.

Juna-asemalla (pitäisikö käyttää fiksumpaa sanaa, rautatieasema?) olin noin 9.40 ja hieman pelästyin kun näin jonon lippuluukulle! Kääk, ehtisinkö ollenkaan ostamaan lippua! Aikaa ei enää ollut kuin pari minuuttia kun pääsin lippuluukulle. Kerroin vanhemmalle herrasmiehelle tiskin takana että meno-paluu Melbourneen ja hän kysyi jotain mitä en kuullut, pyysin toistamaan enkä ymmärtänyt. Hän vilkaisi hieman tuskastuneen näköisenä niitä paria tyyppiä jonossa mun takana ja artikuloi hyvin selkeästi että tuletko takaisin ruuhka-aikaan vai et. Enhän mä tiedä mitä täällä on ruuhka-aika, joten kysyin että mikähän aika se mahtaisi olla. Herra näytti vielä hieman tuskaisemmalta kysyessään hitaasti artikuloiden että tuletko takaisin ilta neljän ja kuuden välillä. Olin katsonut aikataulusta että junia lähti Melbournesta mukavasti neljän ja viiden välillä niin että ehdin vielä iltaruokintaan, joten vastasin että kyllä ja sain lippuni. 31,30$ meno-paluu Melbourneen. Junaa ei vielä näkynyt joten hilpaisin pikaisesti huoneen toiselle laidalle ostamaan aamupalaksi croissantin ja suklaata. Juna pysähtyi sopivasti kohdalle kun astuin laiturille. Lipussa ei näyttänyt olevan merkittyä paikkaa (eihän täällä oo edes leffateatterissa paikkoja merkittynä...) joten tallustin ensimmäiseen economy-luokan vaunuun. Osuin ravintolavaunuun, mutta mitäpä tuosta kun oli tilaa ja vielä omat eväätkin mukana. Junamatka kului mukavasti Janet Evanovichin Stephanie Plum-sarjan numero kymppiä lukien.

 

Perillä oltiin sovittu treffit keskustaan Collins Streetin ja Elizabeth Streetin kulmaan. Uuden vuoden vietosta muistin Collins Streetin mutta tarkistin silti puhelimen kautta google mapsista minne oon menossa. Melbournen Southern Cross Station on tavallaan avoin halli, siellä on seinät mutta ei lukittavia ovia vain suuret kulkuaukot muistuttaen tosiaan osittain pelkkää katosta. Jotenkin mulla on muistikuva lasisista seinistä ja katosta, mutta se voi olla harhaakin... Melbournessa oli kylmää ja kosteaa. Onneksi Jane aamusti kertoi tarpeeksi monta kertaa ja tarpeeksi painokkaasti että tänään on kylmä päivä, ymmärsin vaihtaa capreista farkkuihin ja ottaa collegetakin päälleni. Tuuli oli hurja. Tuulen puhaltaessa selkäni takaa tuntui kuin joku olisi ollut selän takana työntämässä eteenpäin. Vastaantulijoilla tunne oli varmaan vastakkainen, kuin olisi kävellyt päin seinää. Sade oli juuri tauonnut ja kaikki alla oli kosteaa, sadevesi kulkeutui viemäreihin pieninä puroina. Pari vastaantulijaa yritti urhoollisesti taistella tuulessa sateenvarjon kanssa, mutta tuuli voitti. Sateenvarjot kääntyi laelleen eikä niistä tainnut enää kalua tulla. Mulla oli periaatteessa aika hyvät oltavat collegehupparin ja farkkujen kanssa, kengätkin oli tennarit eikä flipflopit, varsinkin kun vetäisin hupun päähän niin jo tarkeni. Hieman huvittuneena katselin pikku pikku shortseissa ja topeissa tepastelevia teinejä. Löysin Lauran lähes välittömästi päästyäni sovittuun kadunkulmaan. Laura oli roikkunut koneella lähes koko edeltävän yön eikä ollut vielä saanut aamiaista joten mentiin ensimmäiseksi lähimpään kahvilaan, joka sattui olemaan tällä kertaa Starbucks. Kuulumisten päivityksen jälkeen lähdettiin kävelemään keskustaan.

graffitikatu

taiteilijat työssään

Varsinaista turistikierrosta ei tehty koska aikaa oli rajallisesti ja rehellisesti, yksi päivä ton kokoluokan kaupungissa ei riitä mihinkään. Mieleenpainuvin "turistinähtävyys" oli kadunpätkä jolla graffitit oli laillisia. En ihan tarkkaan tiedä miten homma toimii, mutta näin että tuona päivänä osa teki taidettaan vanhojen taideteosten päälle ja Laura näytti yhtä puhdasta tiiliseinän pätkää että tuo oli täynnä graffiteja viimeksi kun hän täällä oli. Hämmästyttävintä oli hääseurue joka otti hääkuvia tuolla kadulla! Morsian valkoisessa, morsiusneidot violetissa ja miehet mustissa graffitikadulla. Ihan tavalliselta morsiusparilta ne näytti että tuskin olivat edes mitään elämäntapa graffitisteja...

Paluumatkalle hyppäsi 4.52 pikajunaan ja lippuani katsoessa ymmärsin että kissa vieköön mulla on offpeak-lippu eli ei kelpaa tuohon junaan. Olin kuitenkin sen verran väsynyt päivästä että ajattelin pelata tyhmää turistia jos jäisin kiinni. Asettauduin mukavasti aloilleni ja uppouduin jälleen poikkeuksellisen palkkionmetsästäjän maailmaan kirjani kanssa. Junan lähdettyä liikkeelle konduktööri lähti kiertämään ja tarkastaessaan pari penkkiä mua ennen olevan tytön lippua tuumasi että tämä on offpeak-lippu, siirtyisitkö vaunun etuosaan. Vatsanpohjalla muljahti hieman, mutta tiiviisti vain istuin jakkarassani. Tyttö ja konduktööri siirtyivät ohitseni vaunun etuosaan enkä tiedä mitä sen jälkeen tapahtui. Kumpaakaan en nähnyt enää. Edes konduktööriä. Kukaan ei kysynyt lippua ja pääsin turvallisesti perille Castlemaineen. Illalla esittelin lippuni Janelle ja Andrew'lle ja kerroin tarinan. Selvisi että mun lippu olisi sittenkin ollut ihan pätevä, se vain kertoi että menomatka on offpeak... Pienen pieni kielimuuri...

Laukkaa!

Sunnuntaiksi 8.1. suunniteltiin päivä laukkakisoissa. Mä en oo ikinä ennen ollut katsomassa laukkakisoja ja Jane & Andrew halusivat pitkästä aikaa lähteä kanssa katsomaan, joten hypättiin kaikki kolme Janen Camryyn ja hurautettiin puolisen tuntia Melbournea kohti Kynetoniin. Darcy oli viimeistä päivää Australiassa ennen Israelin matkaa ja sai ilokseen viettää sen päivystämässä tilalla. Tää oli myös eka kerta Darcylle olla yksin hoitamassa paikkaa Janen ja Andrew’n poissa ollessa. Aamuhommat oli tehty eikä päiväsaikaan ole mitään aktiviteettia, koska asiakkaat saavat noutaa ja tuoda hoidokkeja vain arki aamuisin 8-12 ja iltapäivisin 16-18 (la-su 9-11.30 ja 16-18), ei Darcylle ollut kovasti hommia tiedossa.

Andrew oli aikoinaan töissä laukkaradalla lähtöportilla laittamassa hevosia portteihin ja omaa niiltä ajoilla tietyn mielenkiinnon lajia ja hevosia kohtaan. Kynetonissa ei ollut mitkään isot kisat kyseessä ja aamu alkoi sateisena, joten paikalla ei ollut suurta määrää ihmisiä. Mulle, hieman väenpaljoutta vierastavalle, ihmisiä oli oikein sopivasti paikalla. Koko juoksurataa ei nähnyt oikein mistään kohtaa katsomoa koska täällä ei ole sellaista hienoutta, kuten esimerkiksi Teivossa, että katsomoalue (nyt ei puhuta istumakatsomosta) olisi kallistettu rataa kohden niin että näkyvyys olisi parempi. Korotettu istumakatsomo toki löytyi, mutta ei kiinnostanut koska mahdollisuus oli myös roikkua aidalla. Ja erityisesti roikkua aidalla hevosten esittelyn aikaan. Takalaidan tapahtumat pääsi seuraamaan ison screenin kautta kun roikkui aidalla maaliviivan nurkilla.

 

Vedonlyöntiin oli useampia mahdollisuuksia. TAB oli tavallaan radan oma (tai jokin muu kiinteä systeemi) vedonlyöntitoimisto jonka kautta pystyi tekemään erilaisia vetoja. Mä käytin vain TABia ja tein Trifecta Flexi Box -vetoja eli laitoin kolme hevosta jotka olisivat kolme ensimmäistä missä järjestyksessä tahansa. Tarjolla olisi ollut myös joukko yksityisiä vedonlyöntitoimistoja kojujensa kanssa joissa olisi voinut löydä vetoa hieman paremmilla kertoimilla pelkästä voittajasta. Ostin voiton mahdollisuuksia pikkasen reilulla kahdella kympillä tuloksetta. Parhaimmillaan sain parissa lähdössä kiinni kaksi kolmesta ja se kolmas olisi ollut sellainen mitä mietin kovasti laittaako lapulle vai ei. Perinteisesti mun valinnat osui joko hauskoihin nimiin tai mieleenpainuvimpiin hevosiin. Yhdessä lähdössä tein veikkaukseni sen perusteella että kaikkien kolmen jockeyillä oli tähtiä kuteissaan.

 

Noin yleisesti voin sanoa että jockeyt on pieniä ja ne on hassun näkösiä kököttäessään siellä selässä pers pystyssä. Täysiveriset laukkahevoset tällä radalla tuona päivänä ei olleet pääasiallisesti kovinkaan suuria, hevosen kokoisia mutta aikas kevyitä. Niinhän ne lämpöset ravuritkin tuppaa oleen. Joukossa oli pari isompaa ja ne pärjäs ihan mukavasti. Laukkahevoset alottaa melko usein jo pari vuotiaana, mutta tuolla nuorimmat oli kolmevuotiaita. Toisilla näkyi olevan startteja takana myös kaksivuotiskaudelta ja toisilla ei. Mielenkiintoista oli miten hevosten varusteita oli lueteltuna luettelossa, silmälaput oli tärkeää olla mainittuna… Kuulutuksissa kerrottiin parin lähdön kohdalla että sitä ja sitä hevosta on tarkoitus tänään tuoda näin läpi juoksusta. Luettelossa oli myös merkinnät millaisella radalla minkäkin juoksun ko. hevonen oli tehnyt, lähinnä oliko rata ollut nopea vai ei. Voittosummat ja sijoitukset oli myös ihan tuttua kauraa suomalaisista raveista ja jockeyn painon mainitseminen ei hämmästyttänyt, mutta uutta oli merkintä millaisella kaulalla voittajaan (voittajalla seuraavaan) juoksu oli tehty. Hevoset oli hevosia, pääasiallisesti hyvin käyttäytyviä. Joukossa ei ollut yhtään oria, Andrew kertoi että usein täysiveriset orit saa olla todella todella hyviä juoksijoita että pysyvät oreina koska tuppaavat yleensä olemaan hieman hankalia.

 

Mukavaa oli! Toivottavasti tulee toinenkin mahdollisuus laukkakisoihin! Australia Day on tammikuun 26. ja silloin on yhdet kisat tuolla samaisella Kynetonin radalla…

 Armaat hevostietoiset ystäväni, mitä mieltä olette tuosta lenkistä näiden suussa? Mikä se on ja mikä on sen tarkoitus? Koitan kysyä myös Andrew'lta kun muistan...

Bits'n pieces

täällä mä asustan

Yleisön painostuksesta huolimatta en oo saanut aikaan hoitaa blogia kunnolla… Aika vaan menee niin nopeesti! Tällä postauksella koitan päästä vähän taas kiinni bloggaamiseen. Ajatuksissa on usein että tästä täytyy kirjottaa blogiin, mutta en vaan saa aikaiseksi. Eikä oo kiinni siitä etteikö olisi aikaa.

Töitä on ehkä 5h päivässä, kolmisen tuntia aamulla ja pari tuntia illasta. Majoituksesta ja ruuasta en maksa mitään, mutta töistä tienaan rahaa työn määrän, laadun ja ilmaisen ylläpidon huomioon ottaen mielestäni hyvin, 300$ viikko. Aamu alkaa kahdeksalta kun aloitetaan kenneltilojen siivous, kaikki koirat käytetään ulkona ja niiden loossit siivotaan painepesurilla ja harjalla. Aamuhommissa meni joulun ja uuden vuoden kiireisinä päivinä kolmisen tuntia koirien puolella ja sen päälle on vielä kissat. Kissoille on paikkoja väljästi sovittaen kahdeksan ja tiivistäen 14. Kissojen hoito aamulla käsittää laatikoiden vaihdon, kaikki vaihdetaan puhtaisiin, kuivamuonan ja veden tarkistuksen ja seurustelua. Vähän kissasta riippuen kuinka seurallisia tyypit on. Pari seurallisinta huutelee jo ovelta että heeeeeei, mua saa raaputtaa! Ja toiset tuijottaa pediltään pistävän keltavihreillä silmillä että älä kuvittelekaan koskevasi. Ja sitten on vanhan Couscousin tyyppiset jotka vähän päivästä riippuen nauttivat huomiosta. Niinä päivinä kun ei kiinnosta ilme on sama kuin muinakin aamuina mutta sitten muristaan, sähistään ja kynsitään ku viimestä päivää… Ihastuttavaa. Kissat on vähän pelottavia. Koirista yleensä näkee mitä niiden päässä liikkuu ja jos et näe ymmärrät pysyä kaukana.

Koiria siitä kun tänne saavuin ja tän päivän välillä on ollut, omia 14 nahkaa lukuun ottamatta, enimmillään kuutisen kymmentä ja vähimmillään taidetaan olla tänään kun luku on vain 19. Yhtä kauan, tai jopa kauemmin, mun kanssa täällä on ollut seitsemän koiraa. Nala whippet, pk mäykky Heidi ja sen kaveri kaikenkarvainen Skyrocket, ylisyötetty keltainen labbis ja sen kaveri pulleahko kultainennoutaja, kaikenkarvaiset kaverukset Frosty & Blueberry. Tosin kaksi viimeistä lähti tänään. Muista on mieleen jäänyt ihastuttava kaksikko; blue heeler (karjakoira) Kevin joka oli uskomattoman herttainen ja kärsivällinen, varsinkin kämppistään Dennyä, alkuun hermorauniolta vaikuttanut ja lopulta veikeäksi otukseksi osoittautunut shitzu-coctail, kohtaan. Kevin rrrrrrakastaa pallopelejä, ottaa koppeja jalkapallosta ja riepottaa sen jälkeen palloa olan takaa, Denny roikkuu taas kiinni jossain kohtaa Keviniä ja murisee sydämensä kyllyydestä. Molly ja sir Jim, maatilan työkoirat joista jälkimmäinen on kuulemma äärettömän pätevä. Bella, 12v kultainen joka todella osasi ottaa rennosti. Max, 10v bouvier, vanha näyttelytähti joka asuu maatilalla ainoana koirana ja oli ekaa kertaa hoitolassa. Gem, 19kk lk saksanseisoja, ihastuttavan elämäniloinen höppänä jonka elämä päättyi kotiinpaluuta seuraavana iltana. Ferrarit, whippet/kelpie/jotakin coctailit jotka on asuneet koko ikänsä yhdessä ja harrastavat viehejuoksua. Nimensä ne on saaneet jossain kohtaa Andrewilta jonka mukaan niiden mölyäminen kuulostaa samalta kun ferrarin kaasun polkeminen. Niin ja tänään lähti kotiin lähes 14-vuotias melkein sokea lk mäyräkoira joka ei osaa haukkua. Sen haukku kuulostaa ihan kuin sillä olisi hirvittävä hikka! Monta muutakin ihastuttavaa persoonaa löytyy, mutta mainittakoon vielä pari päivää sitten saapunut hieman erilainen hoitolainen; Gypsy-niminen dingo. Ennakkoon oletin sen olevan kovinkin pelottava, mutta ei. Se on vain hieman… Erilainen. Ei mikään peruspuudeli, muttei mikään mikä tappaisi talossa ja puutarhassa.

Mitä tulee Gemin viimeiseen iltaan. Mun ekana iltana Janen ja Andrew’n luona tuli puhetta kenguruista ja sain kuulla miten heillä oli aiemmin ongelma kenguruista jotka loikkivat aitaamattomalla tontilla miten tahtoivat. Kengurut voivat olla, erityisesti urokset, aggressiivisia ja koirat taas mielellään ajavat kenguruita takaa. Ei siis mikään hyvä yhtälö. Kengurut ovat vaarallisia koirille. Sen vielä jotenkin osasin helposti käsittää että niillä on kynnet jotka voivat repiä koiran pahasti, mutta siinä kohtaa kun kuulin että kengurut hukuttavat koiria ihmisten pihalampiin. Tai täällä, ikuisen vesipulan maassa, kyseessä on kaivettu pato johon on johdettu sadevedet tontilta. Koiran jahdatessa kengurua, kenguru menee lampeen seisomaan ja odottamaan koiraa ja koiran uidessa kengurun luo se vain painaa koiran veden alle. Kuuntelin teorian kiltisti ja myötäilin, vaikka mielessä oli että no huh huh… Mutta sitten tuli ilta kun Gemin omistaja soitti ja kysyi lähintä lemmikkien hautausmaata. Gem oli lähtenyt jäniksen perään ja löytyi tuntia myöhemmin yhdestä padosta hukkuneena. Muuten olisikin voinut ihan vain hukkunut mutta kun se oli nähty ajavan kengurua ja ruumiista (voiko kuolleesta koirasta sanoa ruumis?) löytyi kengurun aiheuttamia ruhjeita. Siitä lähtien mä oon uskonut että kengurut tosiaan voi hukuttaa koiria.

Ret & Molly, äippä ja poika

Mun tokana iltana täällä, siis aaton aattona, Jane ja Andrew oli kutsunut ystäviä kylään. Andrew, joka on erinomainen kokki ellen vielä muistanut kertoa, teki kaikenlaisia mereneläviä syötäväksi. Mähän en oo koskaan tykännyt mistään sellasesta, ei sillä että olisin edes maistanut… Mutta silloin maistoin. Ruokalistalla oli mm. shrimps, garlic prawns, oysters ja hawaiian snapper. Suomeksi ilmeisesti tavis katkarapuja, isoja katkarapuja valkosipulissa (niistä jätettiin pyrstö syömättä), ostereita ja jonkin sortin kalaa. Kalasta tykkäsin, muista en. Tän jälkeen oon vielä maistanut mussel-nimellä kulkeneita simpukoita, ei ollu sekään mun juttu. Ruoka on täällä ollut joka ilta erinomaisen hyvää, jopa perus lohi mitä Andrew tekee on mun makuun! Minä joka en syö kalaa. Ei mitään äärettömän hyvää, mutta kalaa jota syön ihan mielelläni. Ollaan myös syöty pariin kertaan lampaanselyksiä (tykkään!) ja pihvejä. Pariakin erilaista kakkua. Pastakastiketta jonka kokkaaminen oli kahden päivän homma… Ja kanan rintafileitä kinkku/juusto/parsa-täytteellä, njam! Suurin osa kokkauksesta tapahtuu hyvin australialaisittain grillissä. Ja perunoita ei keitetä, ne kypsennetään mikrossa! Janella ja Andrew’lla on molemmilla ongelmia gluteiinin kanssa joten täällä ollaan gluteiinittomalla ruokavaliolla. Kaikki mitä ollaan syöty on gluteiinittomia. Pastakin oli tehty jostain superfoodiksi luokiteltavasta quinoasta… Kakut on kuivakakkuja joiden perusrunko on rouhittuja pähkinöitä ja kananmunia. Suolaisessa piirakassa sen pohjataikinan korvasi voideltuun vuokaan asetellut juustoviipaleet. Mielenkiintoista. Paljon sellaista mitä voi hyödyntää karppauksessa, sitten kun taas pääsee siihen kiinni.

Tällä viikolla mun piti mennä naapurin pojan kanssa raveihin lähikaupunkiin, mutta meille olikin sattunut pikkuinen päivä erhe. Ravit olikin jo edellisenä päivänä. Mentiin kuitenkin Darcyn kanssa Bendigoon ja käytiin leffassa. Darcy on tosiaan naapurinpoika, 16v, herttainen pikkuveli-tyyppi. Isä työskentelee j. Darcy työskentelee Janelle ja Andrew’lle jonkin verran ja on hyvin kiinnostunut koirista ja metsästyksestä. Darcylle olisi upea kokemus päästä kokemaan suomalainen metsästyskulttuuri. Paluumatkalla Bendigosta sain kuulla jos jonkinlaisia australialaisia metsästystarinoita… Ei ihan mun juttu, mutta jaoin sitten mun luolakoira-kokemuksen tosi elämän metsästyksessä Suomessa.

Uuden vuoden vietin Melbournessa. Näin raketit ja olin osa ihmismassaa. Kokemuksena ihan jees. Federation Squarella oli esiintymislava ja muutamat kokoonpanot soittamassa, heti alkuun joukkue säkkipillin soittajia… Ihan ei auennut että mikä yhdistää Uuden Vuoden vieton, Melbournen ja säkkipillit. Eniten muisteltavaa jäi ehkä uuden vuoden yöstä, jonka vietin Melbournen Southern Cross juna-asemalla! Katsottiin moneen kertaan netistä että juu-u, yöllä tulee parikin junaa takaisin Castlemainen suuntaan. Sitten huomattiin vielä että KOKO MELBOURNEN JULKINEN LIIKENNE OLI ILMAISTA UUDEN VUODEN AATTONA klo 6pm lähtien! Koski myös näitä maakuntajunia ja eka juna takaisin päin olisi myös ilmainen. Sinne siis. Hurautin autolla Castlemainen juna-asemalle ja siitä junalla Melbourneen. Kun vuoden vaihtumisen juhlallisuudet oli ohi palasin juna-asemalle ja tajusin ettei Castlemaineen mene junan junaa ennen aamua! Kello oli niin paljon etten todellakaan viittinyt soittaa Janelle ja Andrew’lle että sorppa, jään olosuhteiden pakosta tänne yöksi. Kun oltiin jo aamussa, niin että tiesin Janen ja Andrew’n olevan hereillä, ei mulla enää ollut akkua! Elämä kosketusnäytöllisen blaablaa-luurin kanssa on tosi herkkua, hemmetin akku kestä edes yhtä kokonaista iltaa! Nukuin noin viiden kymmenen muun ihmisen kanssa pienehkössä passenger loungessa juna-asemalla. Olin onnekas kun olin siellä ajoissa niin sain paikan penkiltä, myöhemmin saapuville oli jäljellä enää paikkoja lattialla. Mutta ihmiset olivat hyvin pitkälti hyvän tuulisia ja leppoisia. Yö sujui sopuisasti ja paluumatkakin mutkatta.

 Ekalla viikolla kävin myös katsomassa nahkoja näyttelyssä. Lancefieldissä oli samassa paikassa keskiviikkona (27.12.) kaksi näyttelyä, yksi aamulla ja toinen iltapäivällä, ja torstaina ja perjantaina molempina yksi. Koska tiedän että Janice Cook, Foxbell -kasvattaja, tulee Lappeenrannan erkkariin arvostelemaan nahkat, päätin etten mene tekemään tuttavuutta. Mun mielestä olisi hieman epäkorrektia ilmoittaa koirat sille näyttelyyn, jos täällä tutustuisin häneen henkilökohtaisesti. Tällä kertaa valitsin Lappeenrannan näyttelyn, voi olla että seuraavan tilaisuuden tullen teen toisenlaisen valinnan. Mutta sitten ei mun sessejä nähdä Lappeenrannan kehässä. Jokaisella saa olla omat periaatteensa ja tää on mun, en mä veisi koiriani luonnetestiinkään Katrille. Näyttelyssä oli seitsemän nahkaa mikä on hyvä saldo. Nationaliin eli niiden erkkariin voi ilmoittautua 40 nahkaa ja se on aikalailla maksimi. Joten kun kerroin Janelle että meillä on ollut nyt pari erkkaria joissa on ollut noin sata nahkaa, hämmästys oli melkoinen. Näyttelystä löytyy kuvia täältä. Tarinaa en siitä tän enempää kirjoita, voi olla että lassielehdestä jossain kohtaa löytyy vähän enemmän. Tai sitten ei.

takapihaa iltasella

Ihmisiä oon tavannut jonkin verran. Jo mainittu naapurin poika Darcy ja sen perhe, ”kaupunkilaiset” jotka osti 200 eekkeriä maata ja päätti harrastella maaseutuelämää. Tilalta löytyy highland-karjaa ja perus lampaita, alpakka ja aasi. Aasi on alun perin Janen aasi, mutta koska sen kaveri kuoli reilu vuosi sitten se muutti Darcyn luo ja rakastui tulisesti lampaisiin. Aasi on syntynyt huhtikuussa 1983, ollaan siis samaa vuosikertaa. Darcyn isä Matthew on entinen pörssimeklari ja tekee nykyään jotain kaivosyhtiön talouspuolella isona pomona, äiti Melanie joka taitaa olla vaan kotiäiti ja sisko Molly joka lähti viikko sitten Eurooppaa kiertämään. Darcy, Matt ja Melanie lähtevät maanantaina Israeliin kahdeksi viikoksi. Idea Israelista on peräisin Yarivilta. Yariv on israelilainen koirankouluttaja, joka kouluttaa koiria mm. alzheimer-potilaiden ja autististen lasten avustajiksi. Tapasin Yarivin tokana iltana täällä, mielenkiintoinen persoona. Yariv kouluttaa hyvin mielellään nahkoja näihin avustustehtäviin ja täällä Australiassa tekee yhteistyötä Janen kanssa. Samana iltana kun tapasin Yarivin täällä oli Darcyn perheen lisäksi myös etelä-afrikkalainen Kevin israelilaisen vaimonsa Ellien ja poikansa Eranin kanssa. Eran on 21v autistinen jonka elämän, eikä vain Eranin vaan myös Kevinin ja Ellien, muutti avustajakoira-Spot. Nahkalassie. Spotin kanssa Eran voi lähteä ulos, Spotin tultua Eran voi nukkua yksin omassa huoneessaan omassa sängyssään. Ennen Spotia Eran oli hyvin kiinni vanhemmissaan. Oli hämmästyttävää ymmärtää miten Spot oli muuttanut heidän elämänsä. Spot ei ole Janen kasvatti, vaan Israelista Myrna Shibolethin kasvatti. Janen kasvateista muistaakseni vasta pari on oikeissa töissä ja muutama lisää on koulutuksessa.

Niin ja virallisesti en muuten ole Castlemainessa, vaan Mucklefordissa. En ihan käsitä eroa, mun mielestä tää on niin kuin asusin Heinijärvellä ja väittäisin että en oo hämeenkyröläinen…




Niin ja ehkä olisi syytä esitellä lyhyesti talon nahkat. Sunshine (Raaybeam Sunshine Dancer) löytyykin jo edellisestä postauksesta ja se on edelleen jotain erityistä. Sunnien kanssa asustaa lähes valkoinen yli 14v frouva Lightning (Talcott White Lightning). Talon nuorisoa edustavat Opie 7kk (T. Oppenhiemer), Fiesty 5kk (T. And More Again) ja samaan sakkiin lasken myös Retin 19kk (T. Retribution). Jalostusuroksia on ruotsalaisesta isästä oleva Barney 5v (Milbalind Simply Smooth), Mungo 5v (Calstead San Benito) ja Eddie 9v (T. Cascade Stout). Frouva osastoa ovat sitten Hannah 7v (T. Temptress), Dollar 4v (T. Little Dolly Daydream), Gaga 3v (T. Tableau), Nina 4v (T. Gene Raider), Frankie 5v (T. Shameless) ja Molly 5v (T. Dream Weaver). Gaga on astutettu ja pentuja on haaveissa helmikuun alkuun.

Ret, Molly & Frankie

Ja blogspot heittelee taas kuvia miten tahtoo vaikka tekisin mitä. Palaa käpy. Lähden laukkakisoihin Janen ja Andrew'n kanssa.