MA 19.12.
Aamulla ei satanut, mutta yöllä sen sijaan oli vähän tullut vettä. Tosin vain niin vähän ettei Laura ollut vetänyt pressua teltan päälle ja aamulla se oli jo melkein kuiva. Syötiin nopsaan muromme, kerättiin leiri ja lähdettiin kohti Warrnamboolia joka olisi seuraava pysäkki ja tavallaan lopun alku. Warrnamboolista alkaa Great Ocean Road jossa kuluu meidän viimeiset päivät tien päällä. Elettiin maanantaita ja torstaina aamupäivästä tytöt halusivat jo olla perillä Melbournessa josta mä vielä jatkaisin matkaa Castlemaineen noin puoltoista tuntia.
Laura oli jostain löytänyt muutaman mielenkiintoisen nähtävyyden Port Fairyssa ja kun se kerran oli matkan varrella niin pysähdyttiin, mutta jälleen kerran sade pilasi meidän suunnitelmat. Port Fairyyn tultaessa oli lounasaika joten mentiin paikalliseen leipomoon lounaalle ja käveltiin turisti infoon, josta ei tosin sitten mitään mielenkiintoista löytynytkään. Ja kun vielä alkoi vaihteeksi satamaan, tuumattiin että antaa olla mitä siellä sitten ikinä olisi ollutkaan.
Päädyttiin ajamaan suoraan Warrnambooliin joka olikin hieman oletettua isompi kaupunki. Matkalla ollaan tutkailtu Lonely Planetista että asukasmääriä ja tällä kertaa oli todellinen yllätys että Warrnamboolissa asui lähes 30 000 henkeä! Ja kun juuri kurkkasin wikipediasta on tuon Lonely Planetin julkaisun jälkeen asukasmäärä kasvanut 34 tuhanteen. Kylmälaukussa alkoi jäät olla lähinnä vettä joten ensimmäisenä haluttiin löytää kauppa ja ostaa jäitä, navin ohjaamina päädyttiin keskustan Colesiin. Ihastuttavasti Colesille ja viereiselle kauppakeskukselle oli rakennettu sisäpihalle parkkipaikka ja vielä kauppakeskuksen puolelle muutama rivi sisälle varjoon! Ainoa vaan että se oli tupaten täynnä, ensin ajettiin varmaan 15 kierrosta ulkona Marionin säestäessä että aja sinne tonne tänne ja odota ja mene ja hyppää pompi loiki niin että mulla oli palaa hermo! Sitten vaihdettiin sisälle pyörimään toiset 15 kierrosta samalla säestyksellä ja hermojen palamisella, olin aivan juuri lähdössä pois kun satuttiin saamaan ruutu. Miss Holden sujahti sievästi ruutuun ja nousin autosta ylös kurkkaamaan kun vastakkaisessa ruudussa oleva auto näytti jotenkin olevan lähellä. Olihan se lähellä! Miss Holden oli ottanut hellän suudelman rekisterikilvellään sen rekisterikilpeen! Hyvin liukkaasti hyppäsin takaisin autoon ja peruutin vähän jottei tulisi sanomista... Kummankaan auton kilvissä ei näkynyt vaurioita joten hipsittiin kauppakeskukseen parkkilipun ostamisen jälkeen. Target... Siellä oli Target. Halpoja rättejä, mutta voih niin mukavia. Kulutettiin reippaasti aikaa Targetilla, mulle matkaan tarttui parit housut aletangosta, Lauralle muutama kiva toppi ja Marionille sitten vähän enemmän... Colesilta selvittiin vähällä, jäitä, maitoa ja muroja yhteisistä rahoista.
Shoppailun jälkeen koitti taas infon aika. Jotenkin oltiin kaikki väsyneitä ja haluttomia tekemään mitään. Infosta ei saatu mitään mielenkiintoisia ideoita, joten päädyttiin menemään uudestaan leffaan. Puhelimen kautta nettiin ja kyyyyyyllä. Warrnamboolissa on leffateatteri ja löytyi sieltä tytöillekin kelpaava elokuva New Year's Eve, jostain syystä ne ei edelleenkään halunnut lähteä katsomaan Puss In Bootsia... Leffan alkuun oli vajaa tunti aikaa ja laiskoina, matkaväsymystä potevina ihmisinä nökötettiin se aika infon luona parkissa. Leffateatterin läheltä löytyi parkkipaikka jossa oli maksimiaika 4h, se riittäisi mainiosti. Pennoset vaan lippuautomaattiin ja selvä, 5.30pm loppuu parkkiaika. Ostettiin leffaliput ja snacksit. Istuskeltiin odottelemassa kun satuin vilkaisemaan lippuani, leffa loppuu 6.05pm. Kettu vieköön meidän parkki ei riitä! Lähdin takaisin parkkipaikalle ostamaan uutta lippua joka kattaisi koko ajan, eihän noihin masiinoihin ole mahdollista ostaa lisää aikaa kesken edellisen, mutta uuden pidemmän lipun varmasti saa. No eipä saanut, masiina sanoi että juu-u maksimiaika 4h. Kun olit laittanut sinne 2$ se totesi että maksimimaksu, palauta rahat tai ota lippu ja aikaa näytti siihen 5.30pm saakka edelleen!! Pariin kertaan yritin ja sitten luovutin, olkoon. Tulkoon sakko. Ja marssin takaisin leffateatterille. Siinä matkalla välähti mieleen että olisikos että se on ilmainen 5.30pm jälkeen... En kuitenkaan lähtenyt enää katsomaan. Elokuva oli sellainen kevyt juttu, ei paljon tunteita herättänyt suuntaan tai toiseen. Näyttelijäkaartia oli mukavasti Hillary Swank, Al Pacino, Zac Efron, Michelle Pfeiffer ja muutama jonka nimeä en muista... Ja Ludacris! Leffan jälkeen todettiin ettei oltu saatu parkkisakkoa ja kyllä, parkki oli ilmainen klo 5.30pm jälkeen. Blondit, miten ei sitä ymmärretty heti katsoa...
Viritettiin naviin camping-kirjan leirinnän koordinaatit ja lähdettiin ajamaan. Navi kuljetti meidät tielle jonka toisella puolen oli Greyhound-rata ja toisella puolen jonkin sortin urheilukenttä ja urheilukentän puolelle tuli kääntyä. Ajeltiin siellä pitkin pihateitä ilman vilaustakaan leirintäalueesta. Ajettiin katsomaan Greyhound-radan puolelle ja löydettiin vain kyltti joka sanoi että ei leirintää... Koitin soittaa kirjasta löytyvään numeroon, mutta siellä vastattiin että olemme seuraavan kerran tavoitettavissa 27.12. Ei paljon iloa meille... Ei muuta kun auto parkkiin ja puhelimen kautta uusi leirintäalue hakuun. 30$ saatiin sähköpaikka caravan parkista ja päästiin nauttimaan jälleen suihkusta ja leirikeittiöstä. Illalla yritin skypeä muttei tahtonut toimia, ei toiminut vastaava palvelu myöskään gmailin tai facebookin kautta. Oli pakko luovuttaa ja painua pehkuihin. Oli mun vika yö teltassa.
lauantai 31. joulukuuta 2011
Roadtrip, Mt Gambier - Portland
SU 18.12.
Laura heräsi hieman ennen mua aamulla ja lähti läppärinsä kanssa leirikeittiötä kohti, mä laiskottelin vielä hetken ennen kun nousin. Ei ollut mitään kiirettä koska kello oli vasta vähän yli kuusi. Ilma oli edelleen kostea, mutta juuri sillä hetkellä ei satanut. Keräilin kaikki latausta tarvivat vempaimet mukaan ja menin myös keittiöön josta kuului hiljainen puheensorina. Mitään en kyllä ymmärtänyt koska kieli oli italia, Laura oli skypellä yhteyksissä kotiin. Virittelin läppärin piuhaan ja puhelimesta nettiyhteyden, avasin jopa skypen muttei siellä ketään ollut. Kirjottelin vähän tekstiä blogiin ja surffailin katsomassa missä maailmalla mennään. Aina kun oon poissa Suomesta tunnen olevani jotenkin uutispimennossa… Marion heräsi myös ja toi aamupalan tullessaan. Meidän reissun aamupala on lähes poikkeuksetta ollut muroja. Merkki vähän vaihdellut sen mukaan missä kaupassa on käyty, parhaita oli kuitenkin Colesin Multigrainit! Kellogg’sin vastaavat oli aika kaameeta höttöä, Weetabix suklaa systeemit ihan ok mun mielestä - muut ei tykännyt, suklaapallomurot ei musta oikein sopinut aamupalalle ja Kellogg’sin Duot oli hyviä. Muroja mutustellessa alkoi sataan kaatamalla. Istuskeltiin sateensuojassa ja katseltiin masentavaa ilmaa. Tarkoitus oli näin aamusta käydä katsomassa Mt Gambierin päänähtävyys, Blue Lake, joka on kuulemma uskomattoman sininen kauniina aurinkoisena päivänä. Pisti masentaan että oltiin ehkä ainoata kertaa täällä ja satoi vettä kaatamalla… Marion lähti hetken päästä suihkuun, minä ja Laura jäätiin suremaan sadetta. Lauraa meidän huonot sääolosuhteet ehkä kaikista eniten harmittaa, Laura harrastaa valokuvausta vähän enemmän tosissaan ja haluaisikin joskus elättää itsensä kuvaamalla, huonolla säällä ei tule ihan niitä kivoja kuvia mitä on kuvitellut ottavansa.
Sateelle ei näkynyt loppua, joten tehtiin sotasuunnitelma. Laura jäisi keittiöön odottelemaan laitteiden latautumista ja mä pinkaisen autolle pakkaamaan. Ajatus oli että voisin olla autossa sisällä ja pakata sitä kautta takaluukun ja nostaa penkit ylös. Teltta pressunsa alla saisi odotella sitä hetkeä että sade edes hieman taukoaisi. Autolla ehdin alottaa pakkaamisen kun sade loppui. Se todellakin loppui ja aurinko pilkisti pilven reunan takaa. Pakkaaminen oli huomattavasti helpompaa kun sai peräluukun avattua! Sateen jatkumisen pelossa laitoin pikavauhtia teltan kasaan ja kannoin tavaraa peräluukkua kohden minkä kerkisin, jossain vaiheessa Laura tuli avuksi ja siihen mennessä kun Marion tuli suihkusta oltiin valmiita! Ja aurinko edelleen pilkisteli pilven takaa! Blue Lake voisi siis olla sininen!
Ja olihan se! Todellakin SININEN. Jotkut tarinat kertovat että se on kraateri joka on täyttynyt vedellä ja jostain maan mineraaleista johtuen järvi on sininen kesäkaudella. Talvella se on aivan kuten kaikki muutkin järvet eli tylsän harmaa. Ehdittiin hetki ihastella sinisyyttä ennen kuin alkoi taas satamaan. Mt Gambier oli meidän viimeinen pysäkki Etelä Australian puolella vain muutama kymmenen kilometriä osavaltion rajalta. Etelä Australian ja Victorian rajalla ei ollut mitään tarkastuksia tai oikeastaan mitään. Kyltti joka kertoi että kiitos käynnistä Etelä Australiassa ja toinen toivottamassa tervetulleeksi Victoriaan. Mutta kun jätettiin Victoria taaksemme, sinne jäi myös sadepilvet!
Portlandissa ajettiin pieni kierros kaupungin ympäri ja mentiin turisti-infoon kyselemään nähtävyyksistä. Saatiin komea kartta; kierros 12 kilometriä katsomaan majakkaa ja toinen kierros 23km katsomaan Cape Bridgewateria. Sitä ennen kuitenkin perinteisesti McDonald’s kutsui… Mäkkärin vadelmajuustokakku on todella hyvää, suosittelen. Ja niiden latte on myös hyvää. Matkalla majakkaa kohden oli jälleen hienot maisemat, tuntuu että mihin tahansa Australiassa suuntaakaan on maisemat näkemisen arvoiset. Tällä kertaa horisontissa pilkotti tuulivoimalat kumpuilevien niittyjen takana. Itse majakassa ei oikein näkemistä ollut, olihan se melkoisen juhlallisen näköinen mutta siihen se sitten jäikin. Sen sijaan majakan ympäristö oli kallioista rantaviivaa jossa riitti ihasteltavaa. Jyrkänteitä joilta suora pudotus alla pauhaavaan mereen. Paluumatkalla riitti tien vierustoilla nähtävää, kengurussa ei enää niin ihasteltavaa ollut, mutta kun tien laidassa tuhisi echidna! Ei sitten niin mitään ajatusta mitä mahtaisi olla suomeksi, mutta muistuttaa isoa siiliä jolla on pitkä nokka. Oliskohan nokkasiili suomenkielinen nimi? Eri veikeä otus! Veti itsensä heti piikkipalloksi kun pysähdyttiin ja tultiin ulos autosta, mutta kun siinä hetki oltiin ihan hiljaa katseltiin se kurkkasi, totesi ettei huolta ja jatkoi puuhiaan. Jotain se mönki ja kaiveli ennen kun lähti puskiin.
Seuraava pysäkki reitillä oli Yellow Rock, jälleen yksi ranta erikoisine kivimuodostelmineen ja pauhaava meri. Joka kerta se jaksaa ihastuttaa. Me ei nähty tällä rannalla yhtään surffaria, mutta pari poistumassa kyllä. Yellow Rock on kuulemma kokeneiden surffareiden suosiossa isojen aaltojen vuoksi. Musta ranta näytti osittain vähän hurjalta, ei välttämättä välity kuvista, mutta siellä veden alla näkyi jos jonkinlaisia kivikoita.
Yellow Rockilta matka jatkui kohti Cape Bridgewateria, joka on yksi Victorian arvokkaimmiksi lasketuista jyrkännerannoista. Ja sitä siellä riittikin, jyrkännettä ja pauhaavaa merta lisää. Cape Bridgewaterissa on kuitenkin lisänä Blowholeja eli onkaloita kallion sisällä joka pitää vähän onkalon koosta ja merenkäynnistä riippuen meteliä kun veden tuoma paine purkautuu ulos onkalosta. Silmin nähden onkalosta purskahtaa vettä ulos, joistakin enemmän ja toisista vähemmän. Cape Bridgewaterin alueella on myös suuri hyljeyhdyskunta jota ei valitettavasti jaksettu taapertaa katsomaan. Oltiin laiskoja, olisi vaatinut parin tunnin taaperruksen rinteitä pitkin niin päätettiin jättää väliin. Laiskat turistit.
Yöksi camping-kirjasta löytyi ilmainen leirintäalue Portlandista itään. Melkoista kinttupolkua sinne sai ajella kun asfalttitieltä kääntyi pois, mutta ei mitään ongelmia ja viihtyisä alue mukavasti keskeltä ei mitään löytyi helposti. Paikalla oli jopa muitakin ja tarjolla vessakopit, mutta vessat oli ehkä kamalimmat tähän mennessä… Onneksi on savetit keksitty ja oma rulla paperia. Perillä leviteltiin kaikki edellisen yön jäljiltä kosteat kamat kuivumaan, oli Lauran vuoro nukkua teltassa ja uhkarohkeasti hän tuumasi ettei tarvi pressua teltan päälle. Pressu jäi sitten kuivumaan märkien tuolien päälle kun mentiin nukkumaan. Kellon puolesta on aina aikaista kun mennään nukkumaan, muttei siinä paljon tekemistä ole kun pihalla on säkkipimeää kello 21.
Laura heräsi hieman ennen mua aamulla ja lähti läppärinsä kanssa leirikeittiötä kohti, mä laiskottelin vielä hetken ennen kun nousin. Ei ollut mitään kiirettä koska kello oli vasta vähän yli kuusi. Ilma oli edelleen kostea, mutta juuri sillä hetkellä ei satanut. Keräilin kaikki latausta tarvivat vempaimet mukaan ja menin myös keittiöön josta kuului hiljainen puheensorina. Mitään en kyllä ymmärtänyt koska kieli oli italia, Laura oli skypellä yhteyksissä kotiin. Virittelin läppärin piuhaan ja puhelimesta nettiyhteyden, avasin jopa skypen muttei siellä ketään ollut. Kirjottelin vähän tekstiä blogiin ja surffailin katsomassa missä maailmalla mennään. Aina kun oon poissa Suomesta tunnen olevani jotenkin uutispimennossa… Marion heräsi myös ja toi aamupalan tullessaan. Meidän reissun aamupala on lähes poikkeuksetta ollut muroja. Merkki vähän vaihdellut sen mukaan missä kaupassa on käyty, parhaita oli kuitenkin Colesin Multigrainit! Kellogg’sin vastaavat oli aika kaameeta höttöä, Weetabix suklaa systeemit ihan ok mun mielestä - muut ei tykännyt, suklaapallomurot ei musta oikein sopinut aamupalalle ja Kellogg’sin Duot oli hyviä. Muroja mutustellessa alkoi sataan kaatamalla. Istuskeltiin sateensuojassa ja katseltiin masentavaa ilmaa. Tarkoitus oli näin aamusta käydä katsomassa Mt Gambierin päänähtävyys, Blue Lake, joka on kuulemma uskomattoman sininen kauniina aurinkoisena päivänä. Pisti masentaan että oltiin ehkä ainoata kertaa täällä ja satoi vettä kaatamalla… Marion lähti hetken päästä suihkuun, minä ja Laura jäätiin suremaan sadetta. Lauraa meidän huonot sääolosuhteet ehkä kaikista eniten harmittaa, Laura harrastaa valokuvausta vähän enemmän tosissaan ja haluaisikin joskus elättää itsensä kuvaamalla, huonolla säällä ei tule ihan niitä kivoja kuvia mitä on kuvitellut ottavansa.
Sateelle ei näkynyt loppua, joten tehtiin sotasuunnitelma. Laura jäisi keittiöön odottelemaan laitteiden latautumista ja mä pinkaisen autolle pakkaamaan. Ajatus oli että voisin olla autossa sisällä ja pakata sitä kautta takaluukun ja nostaa penkit ylös. Teltta pressunsa alla saisi odotella sitä hetkeä että sade edes hieman taukoaisi. Autolla ehdin alottaa pakkaamisen kun sade loppui. Se todellakin loppui ja aurinko pilkisti pilven reunan takaa. Pakkaaminen oli huomattavasti helpompaa kun sai peräluukun avattua! Sateen jatkumisen pelossa laitoin pikavauhtia teltan kasaan ja kannoin tavaraa peräluukkua kohden minkä kerkisin, jossain vaiheessa Laura tuli avuksi ja siihen mennessä kun Marion tuli suihkusta oltiin valmiita! Ja aurinko edelleen pilkisteli pilven takaa! Blue Lake voisi siis olla sininen!
Ja olihan se! Todellakin SININEN. Jotkut tarinat kertovat että se on kraateri joka on täyttynyt vedellä ja jostain maan mineraaleista johtuen järvi on sininen kesäkaudella. Talvella se on aivan kuten kaikki muutkin järvet eli tylsän harmaa. Ehdittiin hetki ihastella sinisyyttä ennen kuin alkoi taas satamaan. Mt Gambier oli meidän viimeinen pysäkki Etelä Australian puolella vain muutama kymmenen kilometriä osavaltion rajalta. Etelä Australian ja Victorian rajalla ei ollut mitään tarkastuksia tai oikeastaan mitään. Kyltti joka kertoi että kiitos käynnistä Etelä Australiassa ja toinen toivottamassa tervetulleeksi Victoriaan. Mutta kun jätettiin Victoria taaksemme, sinne jäi myös sadepilvet!
Portlandissa ajettiin pieni kierros kaupungin ympäri ja mentiin turisti-infoon kyselemään nähtävyyksistä. Saatiin komea kartta; kierros 12 kilometriä katsomaan majakkaa ja toinen kierros 23km katsomaan Cape Bridgewateria. Sitä ennen kuitenkin perinteisesti McDonald’s kutsui… Mäkkärin vadelmajuustokakku on todella hyvää, suosittelen. Ja niiden latte on myös hyvää. Matkalla majakkaa kohden oli jälleen hienot maisemat, tuntuu että mihin tahansa Australiassa suuntaakaan on maisemat näkemisen arvoiset. Tällä kertaa horisontissa pilkotti tuulivoimalat kumpuilevien niittyjen takana. Itse majakassa ei oikein näkemistä ollut, olihan se melkoisen juhlallisen näköinen mutta siihen se sitten jäikin. Sen sijaan majakan ympäristö oli kallioista rantaviivaa jossa riitti ihasteltavaa. Jyrkänteitä joilta suora pudotus alla pauhaavaan mereen. Paluumatkalla riitti tien vierustoilla nähtävää, kengurussa ei enää niin ihasteltavaa ollut, mutta kun tien laidassa tuhisi echidna! Ei sitten niin mitään ajatusta mitä mahtaisi olla suomeksi, mutta muistuttaa isoa siiliä jolla on pitkä nokka. Oliskohan nokkasiili suomenkielinen nimi? Eri veikeä otus! Veti itsensä heti piikkipalloksi kun pysähdyttiin ja tultiin ulos autosta, mutta kun siinä hetki oltiin ihan hiljaa katseltiin se kurkkasi, totesi ettei huolta ja jatkoi puuhiaan. Jotain se mönki ja kaiveli ennen kun lähti puskiin.
Seuraava pysäkki reitillä oli Yellow Rock, jälleen yksi ranta erikoisine kivimuodostelmineen ja pauhaava meri. Joka kerta se jaksaa ihastuttaa. Me ei nähty tällä rannalla yhtään surffaria, mutta pari poistumassa kyllä. Yellow Rock on kuulemma kokeneiden surffareiden suosiossa isojen aaltojen vuoksi. Musta ranta näytti osittain vähän hurjalta, ei välttämättä välity kuvista, mutta siellä veden alla näkyi jos jonkinlaisia kivikoita.
Yellow Rockilta matka jatkui kohti Cape Bridgewateria, joka on yksi Victorian arvokkaimmiksi lasketuista jyrkännerannoista. Ja sitä siellä riittikin, jyrkännettä ja pauhaavaa merta lisää. Cape Bridgewaterissa on kuitenkin lisänä Blowholeja eli onkaloita kallion sisällä joka pitää vähän onkalon koosta ja merenkäynnistä riippuen meteliä kun veden tuoma paine purkautuu ulos onkalosta. Silmin nähden onkalosta purskahtaa vettä ulos, joistakin enemmän ja toisista vähemmän. Cape Bridgewaterin alueella on myös suuri hyljeyhdyskunta jota ei valitettavasti jaksettu taapertaa katsomaan. Oltiin laiskoja, olisi vaatinut parin tunnin taaperruksen rinteitä pitkin niin päätettiin jättää väliin. Laiskat turistit.
Yöksi camping-kirjasta löytyi ilmainen leirintäalue Portlandista itään. Melkoista kinttupolkua sinne sai ajella kun asfalttitieltä kääntyi pois, mutta ei mitään ongelmia ja viihtyisä alue mukavasti keskeltä ei mitään löytyi helposti. Paikalla oli jopa muitakin ja tarjolla vessakopit, mutta vessat oli ehkä kamalimmat tähän mennessä… Onneksi on savetit keksitty ja oma rulla paperia. Perillä leviteltiin kaikki edellisen yön jäljiltä kosteat kamat kuivumaan, oli Lauran vuoro nukkua teltassa ja uhkarohkeasti hän tuumasi ettei tarvi pressua teltan päälle. Pressu jäi sitten kuivumaan märkien tuolien päälle kun mentiin nukkumaan. Kellon puolesta on aina aikaista kun mennään nukkumaan, muttei siinä paljon tekemistä ole kun pihalla on säkkipimeää kello 21.
keskiviikko 28. joulukuuta 2011
Roadtrip, Rapid Bay - Mt Gambier
LA 17.12.
Tuuli. Sellainen tuuli joka puisteli telttaa siihen malliin että pelkäsin vähän väliä sen lähtevän lentoon! Ei todellakaan tullut paljon nukuttua, kelloa katselin vielä puoli kolmelta yöllä ja teltasta kömmin ulos vähän seiskan jälkeen. Väsytti. Autossakaan ei kuulemma ollut yö mennyt rattoisasti tuulen takia. Muttei sentään oltu maksettu paljoa tästä ilosta, hinnoittelu oli valmiiksi edullinen 6$/pää ja maksua kerätessään alueen hoitaja keräsi otti meiltä vain 12$. Oltiin kaikki väsyneitä ja tunnelma jatkui hieman kireänä. Eikä sitä yhtään kirkastanut lähteissä alkanut vesisade. Suunnitelma oli ollut rauhassa ajelle maisemia ihaillen kohti Mount Gambieria, mutta päädyttiin ajamaan sen enempää maisemia ihailematta kun kerran satoi ja oli harmaata. Kaikki ajoi pätkän ja pysähdyttiin kertaalleen kahvilla Meiningie tms. nimisessä kylässä, kahvi ei ollut hyvää ja kakustakin löytyi sisältä kookosta. Tankilla käytiin toisessa kylässä, Strathalbyn. 55,50$ maksoi se mitä tankkiin meni ja litrahinta oli 1,367$ eli saatiin edullisempaa bensaa kuin Normanvillessä tankattu. Mitä kauemmaksi Adelaidesta tultiin sitä tasaisemmaksi maisema muuttui. Matkalla saatiin idea mennä elokuviin perillä koska koko matkan oli satanut vettä ja samaa oli luvassa Mt Gambierissa.
Perillä Mt Gambierissa oltiin klo 17.15 ja huomattiin että leirintä mikä oltiin suunniteltu täksi yöksi oli mennyt kiinni klo 17! Kyseessä oli showgroundsin leirintä jota hallinnoitiin tien toisella puolen olevalta huoltoasemalta ja huoltoasema sulki kello 17. Löydettiin kyllä leirintäalue ja sieltä pariskunta asuntoautolla joilta saatiin myös puhelinnumero alueen hoitajalle, mutta ei saatu ketään enää kiinni. Leirintään periaatteessa oltaisiin voitu jäädä, mutta suihkut ja vessat oli lukossa eikä asuntoautoilevalla pariskunnalla ollut avainta joten ei ollut mitään ideaa jäädä sinne. Kirjassa ei ollut vaihtoehtoja, joten jälleen kerran tuli hieno uusi puhelin tarpeeseen. Sieltä löytyikin ihan keskustasta leirintäalue joka kertoi hinnaksi 20$/auto ilman sähköä ja +6$ ekstrahenkilöstä. Kirjassa ei oo kun paikat joissa hinta on 22$ tai alle sähkön kanssa, auto sisältää aina kaksi henkilöä. Alue löytyi helposti ja netistä löydetty hintakin piti paikkansa. Saatiin jopa hetki taukoa sateelta ja saatiin nopsaan teltta pystytettyä ennen kuin käytiin pikapikaa suihkussa.
Leffaksi oli valikoitunut Mission Impossible: Ghost Protocol eli Tomppa Cruisea ja näytös alkoi jo 6.45. Leffateatteri oli mukavasti kävelymatkan päässä ja päästiin jopa tuo matka kastumatta. Teatterilla tavattiin pariskunta joista rouva kertoi olevansa italialainen ja herra hollantilainen. Herra tosin syntynyt ja kasvanut Melbournessa eikä koskaan käynytkään Hollannissa, rouva syntynyt Australiassa ja kerran käynyt 17-vuotiaana Italiassa. Rouva puhui myös auttavasti italiaa, mutta silti heräsi ajatus että mistä tulee tarve olla jotain muuta kun aussi kun kuitenkin on syntynyt ja kasvanut täällä. Onko se jotain parempaa kun kertoo olevansa jonkun muun maalainen kun on sukujuuret siellä muualla? Vai onko se vain vahvan kotikasvatuksen tulos että ollaan italialaisia tai hollantilaisia kun vanhemmat on sieltä kotoisin? Tunteeko muualla kasvanut ja syntynyt suomalainen olevansa suomalainen vaikkei koskaan olisi Suomessa käynytkään?
Tytöt kävivät ensimmäistä kertaa elokuvissa Australiassa ja ensimmäistä kertaa täysin englanniksi. Italiassa kaikki on dubattu, niin telkkarissa kuin leffatkin. Vain satelliittikanavilta näet ohjelmat alkuperäiskielellä tekstityksellä. Ranskassa on vasta pari vuotta pääasiallisesti ollut kieli alkuperäinen ja ohjelmissa tekstitykset. Suomalaiset kuulee huomattavasti enemmän siis englantia kuin esimerkiksi ranskalaiset tai italialaiset. Sanoinkin että luultavasti suomalaiset viimeiset 20-vuotta Kauniita ja Rohkeita katselleet mummotkin ymmärtävät auttavasti englantia sillä perusteella millaisella hartaudella niitä kaunareita seurataan… Selvittiin kuitenkin ihan hyvin, kaikki ymmärsi missä mentiin ja leffa oli ihan viihdyttävä. Mielenkiintoisempia saattavat kyllä olla aiemmat osat, mutta kyllähän tänkin kattoo siinä missä jonkun muunkin action pläjäyksen. Mä olin kyllä pettynyt siihen miten Tom Cruisesta on tullut vanha. Ei sitä enää viitti kattella ilman paitaa kuola valuen ja kasvoistakin jo näkee ettei enää olla ihan nuori. Meillä oli mukava ilta eikä sitä latistanut edes vaikka kastuttiinkin matkalla takaisin leirintäalueelle.
Tuuli. Sellainen tuuli joka puisteli telttaa siihen malliin että pelkäsin vähän väliä sen lähtevän lentoon! Ei todellakaan tullut paljon nukuttua, kelloa katselin vielä puoli kolmelta yöllä ja teltasta kömmin ulos vähän seiskan jälkeen. Väsytti. Autossakaan ei kuulemma ollut yö mennyt rattoisasti tuulen takia. Muttei sentään oltu maksettu paljoa tästä ilosta, hinnoittelu oli valmiiksi edullinen 6$/pää ja maksua kerätessään alueen hoitaja keräsi otti meiltä vain 12$. Oltiin kaikki väsyneitä ja tunnelma jatkui hieman kireänä. Eikä sitä yhtään kirkastanut lähteissä alkanut vesisade. Suunnitelma oli ollut rauhassa ajelle maisemia ihaillen kohti Mount Gambieria, mutta päädyttiin ajamaan sen enempää maisemia ihailematta kun kerran satoi ja oli harmaata. Kaikki ajoi pätkän ja pysähdyttiin kertaalleen kahvilla Meiningie tms. nimisessä kylässä, kahvi ei ollut hyvää ja kakustakin löytyi sisältä kookosta. Tankilla käytiin toisessa kylässä, Strathalbyn. 55,50$ maksoi se mitä tankkiin meni ja litrahinta oli 1,367$ eli saatiin edullisempaa bensaa kuin Normanvillessä tankattu. Mitä kauemmaksi Adelaidesta tultiin sitä tasaisemmaksi maisema muuttui. Matkalla saatiin idea mennä elokuviin perillä koska koko matkan oli satanut vettä ja samaa oli luvassa Mt Gambierissa.
Perillä Mt Gambierissa oltiin klo 17.15 ja huomattiin että leirintä mikä oltiin suunniteltu täksi yöksi oli mennyt kiinni klo 17! Kyseessä oli showgroundsin leirintä jota hallinnoitiin tien toisella puolen olevalta huoltoasemalta ja huoltoasema sulki kello 17. Löydettiin kyllä leirintäalue ja sieltä pariskunta asuntoautolla joilta saatiin myös puhelinnumero alueen hoitajalle, mutta ei saatu ketään enää kiinni. Leirintään periaatteessa oltaisiin voitu jäädä, mutta suihkut ja vessat oli lukossa eikä asuntoautoilevalla pariskunnalla ollut avainta joten ei ollut mitään ideaa jäädä sinne. Kirjassa ei ollut vaihtoehtoja, joten jälleen kerran tuli hieno uusi puhelin tarpeeseen. Sieltä löytyikin ihan keskustasta leirintäalue joka kertoi hinnaksi 20$/auto ilman sähköä ja +6$ ekstrahenkilöstä. Kirjassa ei oo kun paikat joissa hinta on 22$ tai alle sähkön kanssa, auto sisältää aina kaksi henkilöä. Alue löytyi helposti ja netistä löydetty hintakin piti paikkansa. Saatiin jopa hetki taukoa sateelta ja saatiin nopsaan teltta pystytettyä ennen kuin käytiin pikapikaa suihkussa.
Leffaksi oli valikoitunut Mission Impossible: Ghost Protocol eli Tomppa Cruisea ja näytös alkoi jo 6.45. Leffateatteri oli mukavasti kävelymatkan päässä ja päästiin jopa tuo matka kastumatta. Teatterilla tavattiin pariskunta joista rouva kertoi olevansa italialainen ja herra hollantilainen. Herra tosin syntynyt ja kasvanut Melbournessa eikä koskaan käynytkään Hollannissa, rouva syntynyt Australiassa ja kerran käynyt 17-vuotiaana Italiassa. Rouva puhui myös auttavasti italiaa, mutta silti heräsi ajatus että mistä tulee tarve olla jotain muuta kun aussi kun kuitenkin on syntynyt ja kasvanut täällä. Onko se jotain parempaa kun kertoo olevansa jonkun muun maalainen kun on sukujuuret siellä muualla? Vai onko se vain vahvan kotikasvatuksen tulos että ollaan italialaisia tai hollantilaisia kun vanhemmat on sieltä kotoisin? Tunteeko muualla kasvanut ja syntynyt suomalainen olevansa suomalainen vaikkei koskaan olisi Suomessa käynytkään?
Tytöt kävivät ensimmäistä kertaa elokuvissa Australiassa ja ensimmäistä kertaa täysin englanniksi. Italiassa kaikki on dubattu, niin telkkarissa kuin leffatkin. Vain satelliittikanavilta näet ohjelmat alkuperäiskielellä tekstityksellä. Ranskassa on vasta pari vuotta pääasiallisesti ollut kieli alkuperäinen ja ohjelmissa tekstitykset. Suomalaiset kuulee huomattavasti enemmän siis englantia kuin esimerkiksi ranskalaiset tai italialaiset. Sanoinkin että luultavasti suomalaiset viimeiset 20-vuotta Kauniita ja Rohkeita katselleet mummotkin ymmärtävät auttavasti englantia sillä perusteella millaisella hartaudella niitä kaunareita seurataan… Selvittiin kuitenkin ihan hyvin, kaikki ymmärsi missä mentiin ja leffa oli ihan viihdyttävä. Mielenkiintoisempia saattavat kyllä olla aiemmat osat, mutta kyllähän tänkin kattoo siinä missä jonkun muunkin action pläjäyksen. Mä olin kyllä pettynyt siihen miten Tom Cruisesta on tullut vanha. Ei sitä enää viitti kattella ilman paitaa kuola valuen ja kasvoistakin jo näkee ettei enää olla ihan nuori. Meillä oli mukava ilta eikä sitä latistanut edes vaikka kastuttiinkin matkalla takaisin leirintäalueelle.
Roadtrip, Cudlee Creek - Rapid Bay
Pe 16.12.
Aamua Cudlee Creekissä voisi kutsua laiskaksi. Illalla tytöt oli suunnitelleet että pidetään lepopäivä, ei ajeta pitkälle, mennään jonnekin missä on ilmainen netti ja rannalle vaan oleen, joten sitä siis oli ohjelmassa. Leirintäalueilla on check out aika yleensä klo 10, niin täälläkin, mutta me laiskoteltiin klo 11 saakka. Herättiin kyllä aikaisin, mutta aamutoimien jälkeen Lauran kanssa otettiin vielä pikku torkut ja Marion nautti aamuauringosta. Cudlee Creekissä nähtiin myös hellyttävä vauvakengu joka eli yhden naisen jättimäisessä olkalaukussa.
Cudlee Creekistä suunta oli samoja mutkikkaita maisemateitä pitkin etelään kohti Carrickalinga-nimistä rantaa toiveissa löytää matkan varrelta ilmainen netti ja parit pistorasiat. Ja mikäs muukaan kuin uskollinen ystävä McDonalds osui matkalle! Mulla ei ollut enää yhtään virtaa niin puhelimessa kuin läppärissäkään joten tuumasin että jään autoon lukemaan kirjaa siksi aikaa kun tytöt surffaa, mutta Aldinga Beachin mäkkäri osoittautui sikäli poikkeukselliseksi mäkkäriksi että tarjolla oli myös muutama pistorasia! Loistavaa! Vietettiinkin sitten pari tuntia surffaillen netissä ja ladaten kaikenlaisia vermeitä. Mäkin sain vihdoinkin virtaa myös kameran ladattaviin pattereihin. Ostin uuden kameran ihan tätä reissua varten ja sitä ostaessa ajattelin että onpas viksu juttu että kamera toimii ihan normipattereilla. Jos ladattavista loppuu virta voin ostaa tavis patterit eikä tarvi olla riippuvainen pistorasioista, mutta toisin kävi. Kamera toimii kyllä tavallisilla pattereilla ja mulla on tavallisia pattereita, mutta. Mun ostama iso paketti tavallisia pattereita osoittautui surkeiksi! Ne ei kestä kamerassa kuin muutaman kuvan ja sen jälkeen koko kameran toiminta muuttuu omituiseksi! Saattaa jäädä jumiin niin ettei sammu tai saattaa toimia muuten ok, mutta kun koitat ottaa kuvan sulkeutuu itsestään ilmoittamatta että virta on vähissä. Mulla jäi monessa kohtaa matkalla kuvat ottamatta ihan sen takia ettei ollut virtaa ladattavissa pattereissa ja kamera ei toiminut tavispattereilla.
Carrickalinga osoittautui todella pieneksi kyläksi eikä ranta kovin ihmeelliseksi, ilmakin oli melko pilvinen. Laura meni heti veteen, Marion keskittyi auringonpalvontaan ja mä suojakertoimien levittämiseen. Katselin siinä merelle ja havahduin vedestä pilkottavaan selkäevään lähellä Lauraa ja olin saada sydärin että HAI!!! Mutta ennen kun sain suutani auki varoittaakseni, Laura kääntyi ja hihkui että delfiinejä!! Rannalla, ihan parin metrin päässä Laurasta, oli parvi villejä delfiinejä! Siinä ne uiskenteli kaikessa rauhassa ja totta kai mekin Marionin kanssa mentiin veteen niitä katsomaan. Myöhästyttiin tosin vähän ja nähtiin ne vain parin kymmenen metrin päästä ja myöhemmin kun oltiin jo kuivalla maalla nähtiin niiden hyppivän ja loikkivan muutaman kymmenen metrin päässä. Muutaman kerran ne vielä tuli rantaan ihan kosketusetäisyydelle ennen kuin lähtivät pois. Fiilis oli melko uskomaton! Sattumalta osuttiin tälle pienelle, vähän syrjäiselle rannalle ja nähtiin villejä delfiinejä!
Vietettiin rannalla muutama tunti ennen kuin jatkettiin matkaa suuntana Rapid Bay, leirintäalue ihan rannalla ja haaveena kaunis auringonlasku ja nousu. Tankki alkoi taas näyttää siltä ettei kovin pitkälle kannata ajella ennen täyttöä joten poikettiin lähikylään tankkaamaan. Olisi pitänyt tankata Adelaidessa… Halvin bensa oli Adelaidessa 1,24$/L ja nyt jouduttiin tankkaamaan hintaan 1,46$/L! Otettiin piheinä vain parilla kympillä, seuraavana päivänä sitten jostain halvempaa. Samalla myös sorruttiin pizzerian houkutuksiin Lauran kanssa. Pizza oli melko kallis, 15$, eikä kovin kummoinen.
Rapid Bay löytyi kumpuilevien teiden jälkeen kauniilta hiekkarannalta kukkuloiden välistä. Otettiin parkki ihan rannasta. Mä jopa asettelin teltan niin että kun aamulla heräisin näkisin suoraan merelle, toiveissa että sää kirkastuisi aamuun mennessä. Maisemat oli todellakin kauniit. Rapid Bayhin ajaessa sai ihailla kumpuilevia laitumia lampaineen. Ei Suomessa eläimet laidunna kukkuloilla joten siinä riitti mulle ihasteltavaa, italialaiselle ei Adelaide Hillsien teissä tai näissä laidunkukkuloissa ollut mitään ihmeellistä. Leirintäalueesta oli ennakkotietona camping-kirjassa että kylmät suihkut, no se nyt ei ollut ongelma. Perillä Marion kävi ensimmäisenä tutustumassa tiloihin ja takaisin tullessaan sanoi ettei täällä ollut muuta suihkua kuin keskellä aluetta näkyvät suihkut ilman seiniä! En uskonut ollenkaan… Pakkohan siellä nyt jonkinlainen suoja oli oltava missä käydä suihkussa! Ihan omin silmin kävin toteamassa että vessat oli ihan ok, mutta todellakaan ei muuta ollut tarjolla suihkuksi kun putki ja hana ulkona keskellä leirintäaluetta! Sai sitten jäädä käymättä suihkussa… Kyllä mä vielä kylmän suihkun ymmärrän, mutta että ilman seiniä…
Aamua Cudlee Creekissä voisi kutsua laiskaksi. Illalla tytöt oli suunnitelleet että pidetään lepopäivä, ei ajeta pitkälle, mennään jonnekin missä on ilmainen netti ja rannalle vaan oleen, joten sitä siis oli ohjelmassa. Leirintäalueilla on check out aika yleensä klo 10, niin täälläkin, mutta me laiskoteltiin klo 11 saakka. Herättiin kyllä aikaisin, mutta aamutoimien jälkeen Lauran kanssa otettiin vielä pikku torkut ja Marion nautti aamuauringosta. Cudlee Creekissä nähtiin myös hellyttävä vauvakengu joka eli yhden naisen jättimäisessä olkalaukussa.
Cudlee Creekistä suunta oli samoja mutkikkaita maisemateitä pitkin etelään kohti Carrickalinga-nimistä rantaa toiveissa löytää matkan varrelta ilmainen netti ja parit pistorasiat. Ja mikäs muukaan kuin uskollinen ystävä McDonalds osui matkalle! Mulla ei ollut enää yhtään virtaa niin puhelimessa kuin läppärissäkään joten tuumasin että jään autoon lukemaan kirjaa siksi aikaa kun tytöt surffaa, mutta Aldinga Beachin mäkkäri osoittautui sikäli poikkeukselliseksi mäkkäriksi että tarjolla oli myös muutama pistorasia! Loistavaa! Vietettiinkin sitten pari tuntia surffaillen netissä ja ladaten kaikenlaisia vermeitä. Mäkin sain vihdoinkin virtaa myös kameran ladattaviin pattereihin. Ostin uuden kameran ihan tätä reissua varten ja sitä ostaessa ajattelin että onpas viksu juttu että kamera toimii ihan normipattereilla. Jos ladattavista loppuu virta voin ostaa tavis patterit eikä tarvi olla riippuvainen pistorasioista, mutta toisin kävi. Kamera toimii kyllä tavallisilla pattereilla ja mulla on tavallisia pattereita, mutta. Mun ostama iso paketti tavallisia pattereita osoittautui surkeiksi! Ne ei kestä kamerassa kuin muutaman kuvan ja sen jälkeen koko kameran toiminta muuttuu omituiseksi! Saattaa jäädä jumiin niin ettei sammu tai saattaa toimia muuten ok, mutta kun koitat ottaa kuvan sulkeutuu itsestään ilmoittamatta että virta on vähissä. Mulla jäi monessa kohtaa matkalla kuvat ottamatta ihan sen takia ettei ollut virtaa ladattavissa pattereissa ja kamera ei toiminut tavispattereilla.
Carrickalinga osoittautui todella pieneksi kyläksi eikä ranta kovin ihmeelliseksi, ilmakin oli melko pilvinen. Laura meni heti veteen, Marion keskittyi auringonpalvontaan ja mä suojakertoimien levittämiseen. Katselin siinä merelle ja havahduin vedestä pilkottavaan selkäevään lähellä Lauraa ja olin saada sydärin että HAI!!! Mutta ennen kun sain suutani auki varoittaakseni, Laura kääntyi ja hihkui että delfiinejä!! Rannalla, ihan parin metrin päässä Laurasta, oli parvi villejä delfiinejä! Siinä ne uiskenteli kaikessa rauhassa ja totta kai mekin Marionin kanssa mentiin veteen niitä katsomaan. Myöhästyttiin tosin vähän ja nähtiin ne vain parin kymmenen metrin päästä ja myöhemmin kun oltiin jo kuivalla maalla nähtiin niiden hyppivän ja loikkivan muutaman kymmenen metrin päässä. Muutaman kerran ne vielä tuli rantaan ihan kosketusetäisyydelle ennen kuin lähtivät pois. Fiilis oli melko uskomaton! Sattumalta osuttiin tälle pienelle, vähän syrjäiselle rannalle ja nähtiin villejä delfiinejä!
Vietettiin rannalla muutama tunti ennen kuin jatkettiin matkaa suuntana Rapid Bay, leirintäalue ihan rannalla ja haaveena kaunis auringonlasku ja nousu. Tankki alkoi taas näyttää siltä ettei kovin pitkälle kannata ajella ennen täyttöä joten poikettiin lähikylään tankkaamaan. Olisi pitänyt tankata Adelaidessa… Halvin bensa oli Adelaidessa 1,24$/L ja nyt jouduttiin tankkaamaan hintaan 1,46$/L! Otettiin piheinä vain parilla kympillä, seuraavana päivänä sitten jostain halvempaa. Samalla myös sorruttiin pizzerian houkutuksiin Lauran kanssa. Pizza oli melko kallis, 15$, eikä kovin kummoinen.
Rapid Bay löytyi kumpuilevien teiden jälkeen kauniilta hiekkarannalta kukkuloiden välistä. Otettiin parkki ihan rannasta. Mä jopa asettelin teltan niin että kun aamulla heräisin näkisin suoraan merelle, toiveissa että sää kirkastuisi aamuun mennessä. Maisemat oli todellakin kauniit. Rapid Bayhin ajaessa sai ihailla kumpuilevia laitumia lampaineen. Ei Suomessa eläimet laidunna kukkuloilla joten siinä riitti mulle ihasteltavaa, italialaiselle ei Adelaide Hillsien teissä tai näissä laidunkukkuloissa ollut mitään ihmeellistä. Leirintäalueesta oli ennakkotietona camping-kirjassa että kylmät suihkut, no se nyt ei ollut ongelma. Perillä Marion kävi ensimmäisenä tutustumassa tiloihin ja takaisin tullessaan sanoi ettei täällä ollut muuta suihkua kuin keskellä aluetta näkyvät suihkut ilman seiniä! En uskonut ollenkaan… Pakkohan siellä nyt jonkinlainen suoja oli oltava missä käydä suihkussa! Ihan omin silmin kävin toteamassa että vessat oli ihan ok, mutta todellakaan ei muuta ollut tarjolla suihkuksi kun putki ja hana ulkona keskellä leirintäaluetta! Sai sitten jäädä käymättä suihkussa… Kyllä mä vielä kylmän suihkun ymmärrän, mutta että ilman seiniä…
Roadtrip, Melrose - Cudlee Creek (Adelaide)
TO 15.12.
Yö Melrosen nurkilla keskenämme keskellä ei mitään meni odotuksista huolimatta ihan hyvin, sain jopa nukuttua vaikka vatsan pohjalla jännitys kuplikin. Aamulla tuli Lauran kanssa puheeksi että tv-sarja McLeodin tyttäret on kuvattu näillä nurkilla Adelaidesta pohjoiseen ja että mitäs jos päästäisiin näkemään Drovers Run! Pikaisen netittelyn (uudesta puhelimesta on tosiaan ollut iloa!) jälkeen löytyi että kyseinen tila on Roseworthy nimisessä kylässä ja siellä järjestetään turisteille kierroksia ennakkovarauksella. Laitoin sivujen kautta tiedustelun että meitä olisi kaksi tässä ihan nurkilla, mitä maksaa ja koska sinne pääsisi nopealla aikataululla.
Keräiltiin kamat kasaan ja jatkettiin matkaa, ensimmäinen pysäkki ensimmäisellä bensa-asemalla mikä eteen tuli kun se tankki oli melkoisen kuiva… Jostain syystä en oo kuitenkaan merkinnyt ylös kuinka paljon tankkiin meni. Kuiva se kuitenkin oli. Ajettiin pikkukylien läpi kohti Adelaidea tunnelman ollessa edelleen hieman kireä. Jossain kohtaa havahduin Roseworthy-kylttiin! Oltiin ihan juurikin sattumalta osuttu McLeod’s Daughters kylään, mutta ohi ajaen ei silmiin osunut mitään sarjasta tuttua. Tsekkasin luurista oliko mailiin tullut vastausta ja jouduttiin hylkään ajatus Droversin näkemisestä. Ensinnäkin tilaa ei ollut ennen viikonloppua ja viikonloppuna meidän oli tarkoitus olla jo muualla, toiseksi se oli kallista. Omalla autolla ajaen niiden opas kyydissä 2-3 tuntia maksaisi 80$ per pää! Toisaalta jos aika olisi ollut sopiva niin olisin voinut jopa ton maksaa… Toista tilaisuutta ei välttämättä tule, mutta sitten taas kyse on vain sarjan lavasteina toimineista tiloista. Lohdutukseksi koitin etsiä Gungellanin pubia netistä, josko se vaikka olisi toiminnassa ja löysinkin, mutta siinä kohtaa kuljettajana toimivan matkaseuralaisen huumori enää riittänyt lähteä ajeleen pikkuteille etsimään pubia. Johtuen ihan meidän mukavasta matkatunnelmasta tuona päivänä. Suunnattiin siis kohti Adelaidea.
Kuljettaja vaihtui kun alettiin olla lähellä, kun kumpikaan tytöistä ei halunnut ajaa kaupungissa niin ei jäänyt paljon vaihtoehtoja. Mutta en mä valita. Oli melkoisen mukava ajaa taas vaihteeksi isossa kaupungissa! Kaikilla oli kova nälkä kun hieman puolen päivän jälkeen oltiin Adelaiden esikaupunkialueella. Mentiin ensimmäiseen vastaan tulleeseen ruokakauppaan hakemaan lounaaksi voileipätarpeita ja laitettiin navi etsimään meille puistoa lounaalle. Puistossa viriteltiin lakana aluseksi ja vietettiin mukava tunti jonka aikana tunnelmakin vähän rentoutui. Kolmen sakissa ei oikein toimi että yksi tekee kaikki päätökset ja toiset vaan seuraa mukana. Lounaalla tosin käytiin tiukka keskustelu siitä että kyllä, kaupungissa auton pysäköinti maksaa melko varmasti joka puolella. Ja mikäli ilmainen parkki jossain on niin se on tähän aikaan varmasti jo kansoittanut työmatkaliikenteen autot. Eli jos haluamme ajaa auton keskustaan meidän pitää siitä maksaa ja parkki ei välttämättä ole kovin edullinen. Vaihtoehtona oli jättää auto esikaupunkialueelle ilmaiseen parkkiin ja ottaa juna/bussi keskustaan.
Päädyttiin ajamaan keskustaan ja löydettiinkin helposti parkkitalo johon sujauttaa uskollinen matkatoveri pariksi tunniksi kun mentiin tutkimaan kaupunkia. Kaikilla oli vähän jalat hellänä edellispäivän kalliokiipeilyn jälkeen joten ei ihan hirveästi kävelty. Riittävästi kuitenkin että löysin divarin jonka valikoimissa oli mukavasti Janet Evanovichin Stephanie Plum-sarjaa! Sain siis hankittua muutaman kirjan viihdyttävää lukemista. Marionin kanssa tuupattiin myös parit kortit postiin toiveissa että ne vielä ehtisivät jouluksi perille. Postiin ehdittiin ihan viime tipassa ennen sulkemista viideltä. Paria kadunpätkää lukuun ottamatta Adelaide jäi tutustumatta, kello alkoi olla paljon täkäläisen aikakäsityksen mukaan ja porukka vähän apeaa joten suunnattiin suoraan camping-kirjan majapaikkaa kohti. Paikan nimi oli Cudlee Creek ja paljastui että se on Adelaide Hillseillä! Adelaiden kukkulat olivat ihastuttavat! Ajettiin hiljakseen ylös kukkuloita kapeita mutkikkaita teitä pitkin joissa toisella puolen nousi pystysuora kallio ja toisella puolen oli pudotusta. Isolta osaa puut reunustivat tietä ja yhdessä kohtaa löytyi järvi keskeltä kukkuloita. Adelaide Hills oli kyllä hieno kokemus ja Cudlee Creek mukava paikka yöpyä. Leirintäalue oli kapean joen rannalla jonkin sortin galahien asuttamalla alueella tarjoten hienot kukkuloiden maisemat ympärillä.
Tarjolla oli siisti suihkut ja lämmintä vettä, muttei leirintäkeittiötä eikä pistorasioita. Tänä yönä ei ladattu mitään sähkövempaimia. Iltasella syötiin Lauran kanssa mun kokkaamaa luksusmunakasta. Ihan siitä syystä että kun täällä kylmälaukkuun ostetaan jäitä pitämään tavarat kylmänä ja jäästähän tulee sulaessaan vettä, niin meidän munakenno ei oikein pysynyt kasassa kastuttuaan ja munat lillui siellä irtonaisina muiden eväiden joukossa eikä niistä enää ollutkaan jäljellä kun pari ehjänä. Luksus munakkaassa tällä kertaa oli sipulia ja tonnikalaa. Tonnikala ei oo vain opiskelijoiden eväs, sillä pärjää myös reissussa. Onni on säilykkeet!
Yö Melrosen nurkilla keskenämme keskellä ei mitään meni odotuksista huolimatta ihan hyvin, sain jopa nukuttua vaikka vatsan pohjalla jännitys kuplikin. Aamulla tuli Lauran kanssa puheeksi että tv-sarja McLeodin tyttäret on kuvattu näillä nurkilla Adelaidesta pohjoiseen ja että mitäs jos päästäisiin näkemään Drovers Run! Pikaisen netittelyn (uudesta puhelimesta on tosiaan ollut iloa!) jälkeen löytyi että kyseinen tila on Roseworthy nimisessä kylässä ja siellä järjestetään turisteille kierroksia ennakkovarauksella. Laitoin sivujen kautta tiedustelun että meitä olisi kaksi tässä ihan nurkilla, mitä maksaa ja koska sinne pääsisi nopealla aikataululla.
Keräiltiin kamat kasaan ja jatkettiin matkaa, ensimmäinen pysäkki ensimmäisellä bensa-asemalla mikä eteen tuli kun se tankki oli melkoisen kuiva… Jostain syystä en oo kuitenkaan merkinnyt ylös kuinka paljon tankkiin meni. Kuiva se kuitenkin oli. Ajettiin pikkukylien läpi kohti Adelaidea tunnelman ollessa edelleen hieman kireä. Jossain kohtaa havahduin Roseworthy-kylttiin! Oltiin ihan juurikin sattumalta osuttu McLeod’s Daughters kylään, mutta ohi ajaen ei silmiin osunut mitään sarjasta tuttua. Tsekkasin luurista oliko mailiin tullut vastausta ja jouduttiin hylkään ajatus Droversin näkemisestä. Ensinnäkin tilaa ei ollut ennen viikonloppua ja viikonloppuna meidän oli tarkoitus olla jo muualla, toiseksi se oli kallista. Omalla autolla ajaen niiden opas kyydissä 2-3 tuntia maksaisi 80$ per pää! Toisaalta jos aika olisi ollut sopiva niin olisin voinut jopa ton maksaa… Toista tilaisuutta ei välttämättä tule, mutta sitten taas kyse on vain sarjan lavasteina toimineista tiloista. Lohdutukseksi koitin etsiä Gungellanin pubia netistä, josko se vaikka olisi toiminnassa ja löysinkin, mutta siinä kohtaa kuljettajana toimivan matkaseuralaisen huumori enää riittänyt lähteä ajeleen pikkuteille etsimään pubia. Johtuen ihan meidän mukavasta matkatunnelmasta tuona päivänä. Suunnattiin siis kohti Adelaidea.
Kuljettaja vaihtui kun alettiin olla lähellä, kun kumpikaan tytöistä ei halunnut ajaa kaupungissa niin ei jäänyt paljon vaihtoehtoja. Mutta en mä valita. Oli melkoisen mukava ajaa taas vaihteeksi isossa kaupungissa! Kaikilla oli kova nälkä kun hieman puolen päivän jälkeen oltiin Adelaiden esikaupunkialueella. Mentiin ensimmäiseen vastaan tulleeseen ruokakauppaan hakemaan lounaaksi voileipätarpeita ja laitettiin navi etsimään meille puistoa lounaalle. Puistossa viriteltiin lakana aluseksi ja vietettiin mukava tunti jonka aikana tunnelmakin vähän rentoutui. Kolmen sakissa ei oikein toimi että yksi tekee kaikki päätökset ja toiset vaan seuraa mukana. Lounaalla tosin käytiin tiukka keskustelu siitä että kyllä, kaupungissa auton pysäköinti maksaa melko varmasti joka puolella. Ja mikäli ilmainen parkki jossain on niin se on tähän aikaan varmasti jo kansoittanut työmatkaliikenteen autot. Eli jos haluamme ajaa auton keskustaan meidän pitää siitä maksaa ja parkki ei välttämättä ole kovin edullinen. Vaihtoehtona oli jättää auto esikaupunkialueelle ilmaiseen parkkiin ja ottaa juna/bussi keskustaan.
Päädyttiin ajamaan keskustaan ja löydettiinkin helposti parkkitalo johon sujauttaa uskollinen matkatoveri pariksi tunniksi kun mentiin tutkimaan kaupunkia. Kaikilla oli vähän jalat hellänä edellispäivän kalliokiipeilyn jälkeen joten ei ihan hirveästi kävelty. Riittävästi kuitenkin että löysin divarin jonka valikoimissa oli mukavasti Janet Evanovichin Stephanie Plum-sarjaa! Sain siis hankittua muutaman kirjan viihdyttävää lukemista. Marionin kanssa tuupattiin myös parit kortit postiin toiveissa että ne vielä ehtisivät jouluksi perille. Postiin ehdittiin ihan viime tipassa ennen sulkemista viideltä. Paria kadunpätkää lukuun ottamatta Adelaide jäi tutustumatta, kello alkoi olla paljon täkäläisen aikakäsityksen mukaan ja porukka vähän apeaa joten suunnattiin suoraan camping-kirjan majapaikkaa kohti. Paikan nimi oli Cudlee Creek ja paljastui että se on Adelaide Hillseillä! Adelaiden kukkulat olivat ihastuttavat! Ajettiin hiljakseen ylös kukkuloita kapeita mutkikkaita teitä pitkin joissa toisella puolen nousi pystysuora kallio ja toisella puolen oli pudotusta. Isolta osaa puut reunustivat tietä ja yhdessä kohtaa löytyi järvi keskeltä kukkuloita. Adelaide Hills oli kyllä hieno kokemus ja Cudlee Creek mukava paikka yöpyä. Leirintäalue oli kapean joen rannalla jonkin sortin galahien asuttamalla alueella tarjoten hienot kukkuloiden maisemat ympärillä.
Tarjolla oli siisti suihkut ja lämmintä vettä, muttei leirintäkeittiötä eikä pistorasioita. Tänä yönä ei ladattu mitään sähkövempaimia. Iltasella syötiin Lauran kanssa mun kokkaamaa luksusmunakasta. Ihan siitä syystä että kun täällä kylmälaukkuun ostetaan jäitä pitämään tavarat kylmänä ja jäästähän tulee sulaessaan vettä, niin meidän munakenno ei oikein pysynyt kasassa kastuttuaan ja munat lillui siellä irtonaisina muiden eväiden joukossa eikä niistä enää ollutkaan jäljellä kun pari ehjänä. Luksus munakkaassa tällä kertaa oli sipulia ja tonnikalaa. Tonnikala ei oo vain opiskelijoiden eväs, sillä pärjää myös reissussa. Onni on säilykkeet!
sunnuntai 18. joulukuuta 2011
Roadtrip, Flinders Ranges
14.12. KE
Erittäin huonosti nukutun yön seurauksena olin ylhäällä näkemässä auringonnousun. Oli se kaunis, mutta olisin mä tykännyt nukkuakin... Tuuli riepotti pressua puolen yötä niin etten saanut nukuttua, sitten paloi hermo ja pressu lähti .... Todella palo käpy. Sen jälkeen sain vielä nukuttua hetken ennen kun kello soitti. Ajeltiin aamupalalle McDonaldsiin, vain aamupalalle koska kenelläkään ei ollut virtaa vempaimissa ja Mäkkärillä ei oo pistorasioita käytettävissä.
Port Augustan keskustan nähtävyyksiin kuului Botanic Garden, jossa ei paljon gardenia ollut, joen kupeessa. Jokisuistoon oli hienot näkymät, mutta noin kokonaisuutena ei oikei ollut mitään. Ehkä mä en vaan osaa arvostaa tämmösiä nähtävyyksiä. Toinen nähtävyys oli vesitorni. Sinne kiipeäminen oli karmiva kokemus, mutta tein sen ja vähän oli maisemat ylhäällä pettymys. Ei mitään huikaisevan hienoa, tai edes hienoa hienoa. Joten otettiin suunta vuorille. En mä tiedä onko ne oikeasti kooltaan riittäviä jotta voidaan puhua vuorista, mutta vuorina niistä nyt ainakin puhutaan.
Flinders Ranges kuuluu sarjaan "ei voi selittää, pakko kokea". Vaikka mä rustaisin tänne kuinka paljon tekstiä ja laittaisin kuinka paljon kuvia, ei ne tee oikeutta. Nähtiin paljon kenguja ja ylitettiin useampi kuivunut joki kun ajeltiin pitkin laaksoja. Oli hätkähdyttävää herätä todellisuuteen vesipulasta. Ylitettiin ainakin kymmenen jokea/puroa joista oli nimikyltti ja varoitusmerkki tulvasta, mutta ei nähty vettä. Teitä olisi jatkunut Alice Springsiin saakka, joten päätettiin olla fiksuja ja oikaista hiekkatietä pitkin toiselle isommalle tielle niin päästäisiin kohtuullisen nopeaan takaisin kaupunkiin. Tarkoitus oli kuitenkin päästä yöksi jonnekin Port Augustan eteläpuolelle ja nyt oltiin 150km pohjoiseen. Hiekkatie alkoi hienosti tavallisena suomalaistyyppisenä hiekkatienä, Marion muutaman kerran huomautti että varo vähän autoa kun täällä on noita monttuja. Sitten tie muuttui kinttupoluksi. Kinttupoluksi joka kumpuili ylös-alas kuivunutta joenpohjaa kallioisten vuorien välissä. Kysyin ainakin viiteen kertaan että niin eihän tää oo karttaan merkitty vain neliveto-tieksi eikä ollut, joten jatkettiin. Polku muuttui koko ajan vain hurjemmaksi, pohja oli terävää kivikkoa ja korkeuserot melkoisia. Pelkäsin ihan tosissani meidän perusauton puolesta kun aurinko porotti lähes pilvettömältä taivaalta ja lämpötila nousi koko ajan mitä edemmäs vuoristojen keskelle mentiin. Olin lähes kauhusta jäykkänä kun ajattelin miten meiltä puhkeaisi renkaat teräviin kiviin ja halkeaisi öljypohja normaalilla maavaralla varustetusta autosta jossa on aikalailla lastia päällä, puhumattakaan siitä miten auto keittäisi tuolla paahteessa keskellä kuivunutta joenuomaa. Mutta ei tullu mieleenkään kääntyä takaisin. Mullahan on aina ollut motto että mä ajan perille ja katellaan sitten noi vahingot ja sillä mentiin. Kuvat kertoo enemmän kun tuhat sanaa... Ja niitä kuvia on luvassa. Ylitettiin pari pientä puroa jotka olivat jäljellä kuivuneista joista (joki, joet, joista vai jokista? ymmärrätte varmaan) ja mä pakotin tytöt ulos tsekkaamaan ettei upoteta Miss Holdenia siihen lähiseudun ainoaan lätäkköön. Ne ei ollut kovin tyytyväisiä. Ja toki pysähdyttiin pari kertaa kuvaamaan maisemia, mä tosin olin sen verran kauhusta jäykkänä auton puolesta että jätin kuvaamisen pääasiallisesti muille. Yhdessä tälläisessä kohtaa meidät ohitti yksi maasturi, veikkaan että sen kuljettaja mielessään ajatteli että hulluja turisteja. Tytöille en kertonut mitään autohuolistani ennen kun päästiin ison tien varteen, siinä vedin auton vien viereen parkkiin ja kiersin katsomassa kaikki renkaat läpi ennen kun huokaisin helpostuksesta ja paljastin matkan kauhukuvani. Ilmeet oli vähän vakavia.... Mutta hitto vieköön me tehtiin se!! Ja kokemus oli upea, maisemat uskomattomia ja meidän Miss Holden on superauto!!
Paluumatkalla kohti sivistystä sitten tuli ensimmäinen riita, tosin ilman räjähdystä. Marion halusi ajaa pitkälle eteenpäin ja ilmaiselle p-alueelle yöksi, mä koitin selittää että meillä ei välttämättä riitä valoa ja en halua a) ajaa pimeässä mm. kenguruun törmäämisen riskin takia ja b) pistää leiriä kasaan keskellä ei mitään pimeässä. Ja siitä se sitten lähti. En osaa sanoa oliko ongelma kielimuuri vai ihan vaan ymmärtäminen. Tunnelma oli todella kireä ja kiristyi entisestään kun kerroin että meillä ei muuten oo polttoainetta kun noin sadalle kilometrille. Seuraavassa kylässä saatiin vielä todeta että niin... Australian takapajulassa kun polttoaineet maksetaan sisälle huoltoasemille, ei sitä bensaa myydä enää huoltiksen sulkemisen jälkeen eli kello kuuden jälkeen. Meillä oli siis tankki kuivahko, ajomatkaa Marionin haluamalle levähdysalueelle noin 70km ja valoa ehkä pari tuntia.
Päädyttiin yöksi vähän ennen Melrosea olevalle p-alueelle yksin. Ensimmäisen kerran oltiin ainoita yöpyjiä levähdysalueella ja mua pelotti olla siä ihan vain keskenämme. Ja vitutti.
Erittäin huonosti nukutun yön seurauksena olin ylhäällä näkemässä auringonnousun. Oli se kaunis, mutta olisin mä tykännyt nukkuakin... Tuuli riepotti pressua puolen yötä niin etten saanut nukuttua, sitten paloi hermo ja pressu lähti .... Todella palo käpy. Sen jälkeen sain vielä nukuttua hetken ennen kun kello soitti. Ajeltiin aamupalalle McDonaldsiin, vain aamupalalle koska kenelläkään ei ollut virtaa vempaimissa ja Mäkkärillä ei oo pistorasioita käytettävissä.
Port Augustan keskustan nähtävyyksiin kuului Botanic Garden, jossa ei paljon gardenia ollut, joen kupeessa. Jokisuistoon oli hienot näkymät, mutta noin kokonaisuutena ei oikei ollut mitään. Ehkä mä en vaan osaa arvostaa tämmösiä nähtävyyksiä. Toinen nähtävyys oli vesitorni. Sinne kiipeäminen oli karmiva kokemus, mutta tein sen ja vähän oli maisemat ylhäällä pettymys. Ei mitään huikaisevan hienoa, tai edes hienoa hienoa. Joten otettiin suunta vuorille. En mä tiedä onko ne oikeasti kooltaan riittäviä jotta voidaan puhua vuorista, mutta vuorina niistä nyt ainakin puhutaan.
Flinders Ranges kuuluu sarjaan "ei voi selittää, pakko kokea". Vaikka mä rustaisin tänne kuinka paljon tekstiä ja laittaisin kuinka paljon kuvia, ei ne tee oikeutta. Nähtiin paljon kenguja ja ylitettiin useampi kuivunut joki kun ajeltiin pitkin laaksoja. Oli hätkähdyttävää herätä todellisuuteen vesipulasta. Ylitettiin ainakin kymmenen jokea/puroa joista oli nimikyltti ja varoitusmerkki tulvasta, mutta ei nähty vettä. Teitä olisi jatkunut Alice Springsiin saakka, joten päätettiin olla fiksuja ja oikaista hiekkatietä pitkin toiselle isommalle tielle niin päästäisiin kohtuullisen nopeaan takaisin kaupunkiin. Tarkoitus oli kuitenkin päästä yöksi jonnekin Port Augustan eteläpuolelle ja nyt oltiin 150km pohjoiseen. Hiekkatie alkoi hienosti tavallisena suomalaistyyppisenä hiekkatienä, Marion muutaman kerran huomautti että varo vähän autoa kun täällä on noita monttuja. Sitten tie muuttui kinttupoluksi. Kinttupoluksi joka kumpuili ylös-alas kuivunutta joenpohjaa kallioisten vuorien välissä. Kysyin ainakin viiteen kertaan että niin eihän tää oo karttaan merkitty vain neliveto-tieksi eikä ollut, joten jatkettiin. Polku muuttui koko ajan vain hurjemmaksi, pohja oli terävää kivikkoa ja korkeuserot melkoisia. Pelkäsin ihan tosissani meidän perusauton puolesta kun aurinko porotti lähes pilvettömältä taivaalta ja lämpötila nousi koko ajan mitä edemmäs vuoristojen keskelle mentiin. Olin lähes kauhusta jäykkänä kun ajattelin miten meiltä puhkeaisi renkaat teräviin kiviin ja halkeaisi öljypohja normaalilla maavaralla varustetusta autosta jossa on aikalailla lastia päällä, puhumattakaan siitä miten auto keittäisi tuolla paahteessa keskellä kuivunutta joenuomaa. Mutta ei tullu mieleenkään kääntyä takaisin. Mullahan on aina ollut motto että mä ajan perille ja katellaan sitten noi vahingot ja sillä mentiin. Kuvat kertoo enemmän kun tuhat sanaa... Ja niitä kuvia on luvassa. Ylitettiin pari pientä puroa jotka olivat jäljellä kuivuneista joista (joki, joet, joista vai jokista? ymmärrätte varmaan) ja mä pakotin tytöt ulos tsekkaamaan ettei upoteta Miss Holdenia siihen lähiseudun ainoaan lätäkköön. Ne ei ollut kovin tyytyväisiä. Ja toki pysähdyttiin pari kertaa kuvaamaan maisemia, mä tosin olin sen verran kauhusta jäykkänä auton puolesta että jätin kuvaamisen pääasiallisesti muille. Yhdessä tälläisessä kohtaa meidät ohitti yksi maasturi, veikkaan että sen kuljettaja mielessään ajatteli että hulluja turisteja. Tytöille en kertonut mitään autohuolistani ennen kun päästiin ison tien varteen, siinä vedin auton vien viereen parkkiin ja kiersin katsomassa kaikki renkaat läpi ennen kun huokaisin helpostuksesta ja paljastin matkan kauhukuvani. Ilmeet oli vähän vakavia.... Mutta hitto vieköön me tehtiin se!! Ja kokemus oli upea, maisemat uskomattomia ja meidän Miss Holden on superauto!!
Paluumatkalla kohti sivistystä sitten tuli ensimmäinen riita, tosin ilman räjähdystä. Marion halusi ajaa pitkälle eteenpäin ja ilmaiselle p-alueelle yöksi, mä koitin selittää että meillä ei välttämättä riitä valoa ja en halua a) ajaa pimeässä mm. kenguruun törmäämisen riskin takia ja b) pistää leiriä kasaan keskellä ei mitään pimeässä. Ja siitä se sitten lähti. En osaa sanoa oliko ongelma kielimuuri vai ihan vaan ymmärtäminen. Tunnelma oli todella kireä ja kiristyi entisestään kun kerroin että meillä ei muuten oo polttoainetta kun noin sadalle kilometrille. Seuraavassa kylässä saatiin vielä todeta että niin... Australian takapajulassa kun polttoaineet maksetaan sisälle huoltoasemille, ei sitä bensaa myydä enää huoltiksen sulkemisen jälkeen eli kello kuuden jälkeen. Meillä oli siis tankki kuivahko, ajomatkaa Marionin haluamalle levähdysalueelle noin 70km ja valoa ehkä pari tuntia.
Päädyttiin yöksi vähän ennen Melrosea olevalle p-alueelle yksin. Ensimmäisen kerran oltiin ainoita yöpyjiä levähdysalueella ja mua pelotti olla siä ihan vain keskenämme. Ja vitutti.
Roadtrip, Ceduna - Port Augusta
TI 13.12.
Herätys oli aamulla klo 7 ja väsytti niin vietävästi. Johtui varmaankin aikaerosta, olihan toi kello 7 vielä edellispäivänä ollut klo 4.30! Noh, ei muuta kun aamupala kitaan ja suihkuun heräämään. Kaadettiin jäljellä oleva jerrykannullinen bensaa tankkiin ja käytiin lähteissä vielä tankkaamassa, tankkiin meni 32 litraa joista maksettiin 1.49$/L eli yhteensä 47,80$. Tsekattiin myös autosta öljyt ja näytti vielä ihan hyvältä, tosin lähellä alarajaa joten syytä olisi tarkkailla enemmänkin ja vaikka lisätä pian.
Matkalla heitin Marionille että haluatko ajaa ja se halusi, joten vaihdettiin kuskia. Alunperinhän puhe oli ettei Marion aja koska sen ajokortti on Ranskassa, mutta nyt kun se hyppäsi rattiin ja alettiin puhuun aiheesta selvisi että sen ranskalainen ajokortti on toki sen lompakossa täällä!!! Sehän olisi voinut ajaa alusta lähtien! Ei meillä kenelläkään oo muuta kun meidän kotimainen ajokortti! Se vain oli ymmärtänyt että pitää olla kansainvälinen ajokortti ja sillä ei ole kansainvälistä ajokorttia koska unohti sen kotiin. Pah, pieni kielimuuri. Nyt meillä on siis kolme kuskia autossa. Lounasta vietettiin Mt Wudinnan maisemissa, se ei kovin kummoinen ollut se vuori. Lähinnä jättikokoinen kivi keskellä ei mitään ja lounaskin vain leipää ja tonnikalaa. Kuskia vaihdettiin taas kylässä nimeltä Kimba ja Laura sai ajaa loppumatkan. Mitä lähemmäs tultiin Port Augustaa sen vuoristoisemmaksi maisema muuttui ja tie mutkaisemmaksi. Pikkasen vaihtelua Nullarborin suorille teille ja tasaiselle maastolle.
Port Augustaan saapuminen tarkoitti myös että oltiin ylitetty Nullarbor! Parissa päivässä ja ilman ongelmia!! Miss Holden on kyllä melkoinen superauto <3 Kunhan vain sai uuden bensapumpun...
Port Augustassa ajettiin lenkki keskustassa ja mentiin turisti-infoon tekemään suunnitelmaa seuraavaksi päiväksi, ennen kun mentiin vaihteeksi Mäkkäriin nettiin. Seuraavaksi päiväksi suunniteltiin kierros kaupungin nähtävyyksiä ja sen jälkeen suunta kohti Flinders Rangesia. Flinders Ranges on vuoristoinen alue Port Augustan seutuvilla. Aamupalalle sovittiin kuitenkin taas vähän Mäkkärin nettiä... Joo ja tulee siinä sivussa nautittua Egg McMuffin Meal. Yösijaksi kaivettiin camping-kirjasta p-alue Port Augustasta pohjoiseen, ilmainen majoitus siis luvassa. Paikka olikin ihan tien vieressä mikä ei kovin houkuttelevaa ole, ei minkäänlaista näkösuojaa, mutta sinne sitä jäätiin. Maisemat ympärillä oli sentään kauniit, vuoristoa ja auringonlaskukin oli sievä. Oli taas mun vuoro telttailla ja voi daa kun jo illalla nukkuun mennessä kävi kamala tuuli... Ei muuten mutta pressu teltan päällä rapisee ikävästi. Käytiin tankkaamassa vielä ennen kun ajettiin majapaikkaan, 56L 1.379$/L 77.56$.
Herätys oli aamulla klo 7 ja väsytti niin vietävästi. Johtui varmaankin aikaerosta, olihan toi kello 7 vielä edellispäivänä ollut klo 4.30! Noh, ei muuta kun aamupala kitaan ja suihkuun heräämään. Kaadettiin jäljellä oleva jerrykannullinen bensaa tankkiin ja käytiin lähteissä vielä tankkaamassa, tankkiin meni 32 litraa joista maksettiin 1.49$/L eli yhteensä 47,80$. Tsekattiin myös autosta öljyt ja näytti vielä ihan hyvältä, tosin lähellä alarajaa joten syytä olisi tarkkailla enemmänkin ja vaikka lisätä pian.
Matkalla heitin Marionille että haluatko ajaa ja se halusi, joten vaihdettiin kuskia. Alunperinhän puhe oli ettei Marion aja koska sen ajokortti on Ranskassa, mutta nyt kun se hyppäsi rattiin ja alettiin puhuun aiheesta selvisi että sen ranskalainen ajokortti on toki sen lompakossa täällä!!! Sehän olisi voinut ajaa alusta lähtien! Ei meillä kenelläkään oo muuta kun meidän kotimainen ajokortti! Se vain oli ymmärtänyt että pitää olla kansainvälinen ajokortti ja sillä ei ole kansainvälistä ajokorttia koska unohti sen kotiin. Pah, pieni kielimuuri. Nyt meillä on siis kolme kuskia autossa. Lounasta vietettiin Mt Wudinnan maisemissa, se ei kovin kummoinen ollut se vuori. Lähinnä jättikokoinen kivi keskellä ei mitään ja lounaskin vain leipää ja tonnikalaa. Kuskia vaihdettiin taas kylässä nimeltä Kimba ja Laura sai ajaa loppumatkan. Mitä lähemmäs tultiin Port Augustaa sen vuoristoisemmaksi maisema muuttui ja tie mutkaisemmaksi. Pikkasen vaihtelua Nullarborin suorille teille ja tasaiselle maastolle.
Port Augustaan saapuminen tarkoitti myös että oltiin ylitetty Nullarbor! Parissa päivässä ja ilman ongelmia!! Miss Holden on kyllä melkoinen superauto <3 Kunhan vain sai uuden bensapumpun...
Port Augustassa ajettiin lenkki keskustassa ja mentiin turisti-infoon tekemään suunnitelmaa seuraavaksi päiväksi, ennen kun mentiin vaihteeksi Mäkkäriin nettiin. Seuraavaksi päiväksi suunniteltiin kierros kaupungin nähtävyyksiä ja sen jälkeen suunta kohti Flinders Rangesia. Flinders Ranges on vuoristoinen alue Port Augustan seutuvilla. Aamupalalle sovittiin kuitenkin taas vähän Mäkkärin nettiä... Joo ja tulee siinä sivussa nautittua Egg McMuffin Meal. Yösijaksi kaivettiin camping-kirjasta p-alue Port Augustasta pohjoiseen, ilmainen majoitus siis luvassa. Paikka olikin ihan tien vieressä mikä ei kovin houkuttelevaa ole, ei minkäänlaista näkösuojaa, mutta sinne sitä jäätiin. Maisemat ympärillä oli sentään kauniit, vuoristoa ja auringonlaskukin oli sievä. Oli taas mun vuoro telttailla ja voi daa kun jo illalla nukkuun mennessä kävi kamala tuuli... Ei muuten mutta pressu teltan päällä rapisee ikävästi. Käytiin tankkaamassa vielä ennen kun ajettiin majapaikkaan, 56L 1.379$/L 77.56$.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)