Roadtrip, Lorne - Melbourne - Castlemaine (Great Ocean Road)

TO 22.12.

Aamupala Benwerrin metsikössä koostui hyvin kootuista eväistä, kaikki söi vähän sitä mitä edelliseltä päivältä oli jäänyt. Vedestä oli jälleen vähän pulaa koska tosiaan alueen säiliö oli typö tyhjä ja autoa varten piti säästää vettä. Auto pakattiin nyt ajatuksella kaikki mitä jää autoon (mulle) pakataan perälle ja kaikki mitä lähtee eteen. Oli vähän eri näköinen pakkaus kun aiemmat. Meidän kolmen kamat on kuitenkin mahtunut koko ajan hienosti Holdenin hulvattoman kokoiseen peräluukkuun ja vielä kun opittiin pakkaan ne tiiviisti. Yö oli KYLMÄ, aivan järjettömän kylmä. Palelin peiton alla autossa, vaikka olin vetänyt päälleni kahdet housut, pitkähihaisen, collegetakin ja villasukat. Tarkistettiin autosta vedet ja lähdettiin laskettelemaan alas rinnettä. Alas matkatessa ei ollut mutkia matkassa.

Laskeuduttiin alas Lorneen ja suunnattiin vielä katsomaan yhtä vesiputousta. Tie sinne osoittautui taas rinteen ylös kiipeämiseksi, joten vähän hirvitti. Miss Holden kesti kuitenkin kuin nainen ja päästiin perille. Viimeinen pätkä kyllä hirvitti. Järjetön lasku mäen alle ja kyltit; ei campervaneja, ei matkailuautoja, ei matkailuvaunuja, ei busseja jne. Alashan aina pääsee tuumattiin ja sujahdettiin mäki alas. Vesiputoukselle oli jälleen käveltävänä matkaa ja tällä kertaa päätettiin se myös kävellä. Saisipa auto ainakin aikaa viilentyä... Rappusia riitti alas ihan mukavasti, ajatus ylös kapuamisesta vain vähän kauhistutti, ihan kuten autonkin kanssa.

varottavaa riitti

Rappusten ylös kiipeäminen oli todellakin raskaampaa kuin niiden alas tuleminen, mutta en edes tehnyt kuolemaa. Taika tosin on niissä parissa tauossa mitä pidettiin Lauran kanssa matkalla... Ja mitä tulee Miss Holdenin mäen kiipeämiseen, kivutonta! Miss Holden oli eri reipas pikku kulkupeli ja kiipesi mäen ylös ongelmitta ja päästiin viilentämään sen tunteita laskettelemalla mäkeä alas jälleen Lorneen, josta matka jatkui Torquayin kautta Geelongiin. Kumpikin taitaa olla jo Melbournen lähiliikenteen piirissä olevia pitäjiä. Geelongissa käytiin viimeisen kerran mäkkärissä kahvilla ja tankattiin vielä vähän kun Miss Holden huuteli että alkaa tulla jano. Sitten Franklin St navigaattoriin ja kohti Melbournea. Matka isoa tietä oli kivutonta siihen saakka kun navi pysyi kartalla. Mutta kun navi ei ollut ihan mukana tai me ihan samalla kartalla ajettiin ekasta risteyksestä ohi. Navi ei kuitenkaan edes yrittänyt ehdottaa tee u-käännös viisi kaistaisella baanalla, vaan ohjasi suoraan seuraavaan liittymään. Siinä matkalla kysäisin Lauralta että ootkos kuullut että Melbournessa olisi erikoisia käänny oikealle vasemmalta -risteyksiä? Nevö hörd, sanoi Laura. Mulla oli kuitenkin sellainen aavistus että Melbournessa olisi jotain tämmöistä joten pyysin että josko voisit kurkata Lonely Planetista onko siellä mitään aiheesta... Juu oli. Juu on. Melbournessa on ihan ydinkeskustassa muutama erikoisempi risteys jossa käännytään oikealle vasemmalta kaistalta siten että ajetaan vasenta kaistaa vihreällä valolla risteyksen vasemmalla puolen keskelle risteystä ja odotetaan siinä kunnes valo vaihtuu punaiseksi ennen kuin käännytään oikealle sieltä vasemmalta kaistalta. Tuumasin että mä en tahdo ajaa sellaseen risteykseen! Mutta hetken päästä mulla oli sellanen edessä!! Luojan kiitos edessä oli auto joka oli myös kääntymässä samaan suuntaan joten pääsin helpolla vain seuraamalla sitä. Muutoin olisi voinut tolla itku ja hammasten kiristys.

Tyttöjen hostelli paljastui isoksi ja sijottui ihan ydinkeskustan laitamille. Tyhjättiin auto ja tytöt kirjautuivat sisään. Kävin auttamassa niitä kantamaan kamat sisään ja totesin ettei paikka kovin kummoinen ole sisältä, vaikkakin on ulkoa pramea. Mutta mikä tärkeintä hostelliasujalle, siisti ja puhdas. Siltä ainakin näytti. Jätettiin hyvästit ja suuntasin yksinäni ulos kaupungista kohti Castlemainea. Navi pysyi hyvin kartalla ja ohjeisti isoja teitä ulos kaupungista, Bendigo-kyltti myös toi tukea. Vähän katselin kun kovasti oli kylttejä tietulleista mutta missään ei ollut mitään missä sen voisi maksaa joten en vaivannut päätäni sen enempää. Castlemaine löytyi helposti, tunnin verran posootusta isolla tiellä ja sitten ramppi ylös ja noin 20min pienempää tietä. Castlemainen keskustassa kävin kävelemässä pienen kierroksen ja soitin Janelle että olisin paikalla noin tunnin päästä eli puoli viiden nurkilla. Vakaalla luottamuksella navigaattoriin ja puhelimen naviin en edes kysynyt ajo-ohjeita. Löysin helposti Muckleford School Roadin ja yhden Jeralee Boarding Kennels -kyltin, mutta sitten loppui usko. Soitin uudelleen ja sain kuulla Andrewilta että ei muuta kun ihan suoraan vaan perälle saakka. Sieltä se sitten löytyi. Tien päästä, state forestin (yleinen metsä?) laidalta omasta rauhastaan. Sain lämpimän vastaanoton ja mua odotti viihtyisä huone ja parisänky. Niin pienet asiat saa ihmisen iloiseksi kuin parisänky. Torstai-ilta meni Janeen, Andrewiin ja koiriin tutustuessa. Käytiin kierros tutustumassa Janen nahkoihin ja hoitokoirien tiloihin. Onhan tää erilaista kun Suomessa, ei sillä että olisin ikinä Suomessa koirahoitolassa edes käynyt. Yhdellä silmäyksellä löysin sen yhden näistä nahkoista joka oli ylitse muiden, Sunshine 12,5v.

Roadtrip, Princetown - Lorne (Great Ocean Road)

KE 21.12.

Tokavika aamu. Heräiltiin jälleen siinä kahdeksan aikaan ilman kellon soittoa. Aamupala jäi väliin koska ei ollut oikein mitä syödä ellei sitten olisi halunnut keitellä nuudeleita... Marion ja Laura lähtivät suihkuun ja mä jäin pakkailemaan kamoja sillä välin. Huomasin miten hissukseen aluetta ajeli eteenpäin punainen lava-auto, arvasin että kyseessä taitaa olla alueen hoitaja joka olisi rahoja keräämässä. Auto pysähtyi meidän leirin kohdalle ja tervehdin kaveria ja kysyin että onko se Mike (jostain syystä satuin muistamaan että toimiston ovella olevassa kyltissä oli allekirjoitus Mike). Ja oli se. Oli kuulemma tullut niin myöhään eilen takaisin että porukat oli jo nukkumassa joten keräili nyt rahoja. Kerroin että kysyttiin koodi muilta se oli ihan ok. Kolmesta meni 20$. Kun Laura ja Marion tuli suihkusta pakattiin loput kamat ja lähdettiin liikkeelle. Ensimmäinen pysäkki olisi jossain mistä saisi ruokaa, aamupala tosiaan oli syömättä.

Ajeltiin Great Ocean Roadia eteenpäin niin että vastaan tuli vasemmalla puolen tietä hassun näköinen rakennus jonka seinällä luki kissan kokoisilla kirjaimilla PANCAKES. Sinne! Pannukakut kuulosti aivan loistavalta aamupalalta! Nooh... Aamupala koostui kyllä ensin ihan perinteisestä munia, pekonia ja paahtoleipää annoksesta ja vasta jälkkärinä niitä pannukakkuja. Ja oli hyviä! Slurps, vieläkin tulee vesi kielelle... Itse pytingin nimeä en muista mutta pienellä googlettelulla paikansin että oltiin tuolloin Lavers Hill nimisessä kylässä. Kyseisestä kylästä ei kyllä nähty sitten niin mitään muuta kuin motelli/caravan park ja huoltoasema. Meidän pöydästä oli ihastuttava näköala puutarhaan jossa oli värikkäitä papukaijoja, ihan villejä sellaisia. Pytingissä oli useampiakin vesiputous-aiheisia tauluja ja kuvia joten kysyin tarjoilijalta että onko lähellä vesiputousta. Saatiin ohjeet ja päätettiin seuraavaksi suunnata katsomaan vesiputousta noin 12km pohjoiseen. Tiedossa oli että Lornen lähellä olisi reilusti vesiputouksia, mutta tää olisi nyt kuitenkin ensimmäinen.

 Vesiputoushan oli sitten sademetsässä, sitä en tiedä oliko tää oikeaoppista sademetsää, mutta ainakin sillä nimellä se kulkee.

 Glenairessa pysähdyttiin taas näköalapaikalle ottamaan parit kuvat rannasta. Rannalla oli pari yksinäistä kalastajaa, mietin vaan että mitä ne voi kalastaa noin rannalta ja tossa aallokossa...

 maisemat parkkipaikalta alas laaksoon ja kukkuloille

Nää kannattaa katsoa isommassa koossa, rannalla näkyy pari pientä pistettä; kalastajat ja yhdessä kuvassa on koira istumassa rannalla.

 Lounasta syötiin Apollo Bayssa. Ostettiin kaupasta vähän kaikenlaista kukin omillaan ja syötiin läheisessä puistossa. Tällä kertaa ihan picnic-pöydän äärellä. Käytiin myös Apollo Bayn turisti infossa ja löydettiin esite koala walkista eli tiestä jonka varrella on paaaaaaljon koaloita. Tie on ihan Great Ocean Roadin varrella Kenneth Bayssa joten se otettiin seuraavaksi tavoitteeksi. Ajettiin tosin kertaalleen ohi ja jouduttiin palaamaan viitisen kilometriä, mutta oli se sen arvoista. Puissa oli todellakin paljon koaloita ja jopa pari hereillä! Mielenkiintoisia ötököitä. Siellä ne keikkuivat heikonkin näköisissä oksissa vetäen unta palloon. Jälleen kerran, kuvat kertoo sen mihin sanat ei pysty.

Koalojen jälkeen pysähdyttiin matkalla Lorneen yhden vesiputouksen luo, mutta jälleen laiskoina jätettiin väliin koska infotaulu osasi kertoa että kävelyä rinnettä ylös olisi tunnin verran. Mutta autolle palatessa Laura huomasi että autosta vuotaa jotain! Vihreää nestettä eli jäähdytinnestettä, mulla pyörähti miljoonaa päässä heti että miten hitossa se on voinut keittää kun ei oo lämmöt noussut! Nostettiin pelti ylös ja konttailin auton alla tarkistelemassa vahinkoja, ainoa mistä löysin vuodon oli jäähdyttimen korkki. Paisuntasäiliö oli täynnä. Vesiä oli kyllä seurailtu aamuisin ennen liikkeelle lähtöä eikä mitään vajetta ollut huomattu. Tuumasin että mitään ei voida sille nyt tehdä ja kun ei lämmöt oo ollu normaalia korkeemmalla jatketaan matkaa. Seuraillaan vaan tilannetta. Lornessa jätettiin auto parkkiin ja käveltiin pääkatua. Alkoi jo olla ilta ja vähän nälkä (taas) niin autolle palatessa bongattiin jälleen pizzeria. Tai oikeastaan se oli jonkin sortin kanaravinteli jossa oli sitten myös kanaa. Mä otin pizzan mukaan ja Laura neljäsosa kanan ranskiksilla ja lähdettiin ajelemaan Benwerrin nimistä aluetta josta löytyisi viimeiseksi yöksi ilmainen leirintäalue. Koko päivä oltiin ajeltu mutkittelevia rinteitä pitkin, pääosin siten että toisella puolen oli kalliot ja toisella puolen pudotus mereen. Nyt ajettiin vain rinnettä ylös ylös ja ylös, lämmöt alkoivat nousta ja samaten sellainen pienen pieni kouristus mun vatsan pohjalla. Sanoin Lauralle että jos mittari nousee toiseksi ylimmälle viivalle meidän on pysähdyttävä ja siinä kohtaa kun se nousi toiseksi ylimmälle viivalle oltiin onneksi levikkeen kohdalla. Pelti auki ja ainoa mikä edelleen näytti vuotavan oli korkki. Sitten vain odottelemaan auton jäähtymistä. Tosin otin siinä pienen puhelun Suomeen (terveisiä vaan Hanskille) että mitä mä teen... Odotellessa katteltiin Lauran läppäriltä kuvia ja kuunneltiin musiikkia lähemmäs kolme varttia, meidät keskeytti mies polkupyörän kanssa joka kysyi että tarvitteko apua. Selitin että lämmöt nousi liian korkealle ja ollaan odoteltu että voidaan avata jäähdyttimen korkki, mutta en mä niin kauheesti tiä mitä mä teen. Hän sitten teki juuri niin kuinka Hanski mua neuvoi, totesi että tuuletin ei luultavasti toimi tai sitten siellä on jotain vikaa kun vesi paisuntasäiliöstä kulkeudu jäähdyttimeen, mutta kun seurailisi lämpöjä ja huolehtisi että siellä on vettä niin ei huolta. Joten matka jatkui taas. Oltiinkin melkein leirintäalueella joka olikin kovin kansoitettu ja kaikki melko nuorta väkeä ja pareja.

 vasemmalla muita matkaajia, oikealla hotelli helpotus jossa ei ollut paperia eikä säiliössä vettä.

viimeinen leiri

Great Ocean Roadin maisemia

Roadtrip, Warrnambool - Princetown (Great Ocean Road)

TI 20.12.

Aamusella heräilin taas ajoissa ja surffailin vaihteeksi sillä puhelimella netissä. Etsiskelin divaria lähistöltä koska laukuissa oli pari kirjaa turhan panttina matkassa, jotka olin jo lukenut. Tällä reissulta ei ole mitään järkeä raahata kirjoja kotiin kun ne on jo lukenut kuukausia aiemmin.Ja löysinkin! Jestas iiiiso divari juurikin Warrnamboolissa ja vain vajaa 2km päässä leirintäalueesta! Sinne oli päästävä ennen lähtöä. Oltiin sovittu lähtevämme eteenpäin yhdeksältä ja tästä suunnitelmasta livettiin vain vartti. Leirintäalueilla on yleensä check out klo 10, niin tälläkin. Kurvattiin divarin pihaan vain todetaksemme että noup, aukeaa vasta kymmeneltä. Hetken siinä harmittelin, halu olisi kova päästä penkomaan kirjoja, mutta ei oikein olisi järkeä jäädä odottelemaan... Tällä välin pihaan ajoi toinen auto josta nousi rouva ja kysyi että oletteko tänne tulossa osoittaen kirjakauppaa! Hän kuulemma avaa ovet kyllä aina ennen kymmentä ja kun kerran oli täällä nyt niin tervetuloa. Rouva oli mukava, kyseli kovasti mistä ollaan ja minne ollaan menossa. Vaihtoivat Lauran kanssa muutaman sanan italiaksi koska rouva opiskelee italiaa. Löysin lisää Janet Evanovichia kolme kirjaa ja sain jätettyä kolme jo luettua pois laukusta (Ward, Evanovich ja joku). Rouva kertoi myös että kirjat on tuskasen kalliita Australiassa, pokkari on kevyesti sen 10$ ja ylikin, kovakantiset lähtee 30$ nurkilta. En sitten tiedä onko ne niin kalliita Suomeen verrattuna, mulla ei oo mitään käsitystä perusromaanien hinnoista. Mä ostan hyvin usein netistä ja valitsen halvimman vaihtoehdon mikä hinta sitten ikinä onkaan.

Tyytyväisenä kirjakaupan tarjontaan suunnattiin kohti Great Ocean Roadia. Suunnitelma oli ajaa Warrnamboolista Princetowniin ja tällä välillä on ne tunnetuimmat nähtävyydet Great Ocean Roadilla, mm. apostolit. Tie kuitenkin alkoi hyvin tavallisena tienä, ei minkäänlaista erityistä loistoa. Mutta sitten alkoi näköalatasanteet näköalatasanteen jälkeen. Aiempaan verrattuna paikalla oli paljon turisteja, hieman häiritsi meitä rauhaan tottuneita. Varsinkin kun bussilastillinen kiinalaisia/japanilaisia turisteja sattuu olemaan samalla näköalatasanteella ottamassa kuvia toisistaan... Mun on turha kirjotella näistä näkymistä kun on kuviakin tarjolla. Ja kyllä, meillä oli jopa paikoitellen aurinkoa.

Grotto

London Bridge

ahdasta... kun näitä oli vielä tuplat tolla tasanteella.

12 apostolia oli melkoinen turistirysä. Kaikkiin muihin nähtävyyksiin tuolla tienpätkällä oli ihan vain pieni p-alue meren puolella tietä jne. 12 apostolia varten oli rakennettu iso parkkipaikka ja kahvila tms. tien toiselle puolen. Olo oli todella turistinen kun oltiin näitä katsomassa siinä ihmismassassa. Muhun teki enemmänkin vaikutuksen se missä näköalatasanne kulki kuin itse apostolit. Kiviä nyt oli nähty jo aiemminkin...

edessä näkyvän "kukkulan" päällä oli polun pää

polun päästä kohti alkua

 Majapaikaksi kirjasta oli tosiaan valittu (ainoa vaihtoehto...) alue Princetownin lähellä. Kun päästiin perille ei toimistossa ollut ketään, vain lappu ovella että jos toimisto on tyhjä asettukaa aloillenne ja alueen hoitaja tulee keräämään maksut. Leviteltiin sitten leiri sopivaksi katsomaamme paikkaan ja lähdin innosta puhkuen kohti suihkuja, mutta kettu vieköön... Koodillinen lukko! Eihän meillä mitään koodeja ollut... Palailin autolle sata varmana siitä että Marion ottaisi koodin joltain selville. Ja hetken päästä se jo painelikin suihkuun ja tuli todellakin suihkun jälkeen takaisin koodin kanssa. Käytiin kaikki nauttimassa lämpimästä suihkusta. Marionilla ei ollut nälkä joten Lauran kanssa kokkailtiin keskenämme jo perinteeksi muodostunutta pastaa ja tonnikalaa tomaattikastikkeessa. Ensimmäisen kerran tosin huomasin kuinka kahden ihmisen pasta-annoksen keitinveteen heitettiin kourallinen suolaa! Jestas! Mä olisin ehkä laittanut lusikallisen... ja senkin teelusikalla. Syötyä tuli eikä ollut liian suolaista. Ketään ei illan aikana näkynyt rahaa keräämässä.