Roadtrip, Flinders Ranges

14.12. KE

Erittäin huonosti nukutun yön seurauksena olin ylhäällä näkemässä auringonnousun. Oli se kaunis, mutta olisin mä tykännyt nukkuakin... Tuuli riepotti pressua puolen yötä niin etten saanut nukuttua, sitten paloi hermo ja pressu lähti .... Todella palo käpy. Sen jälkeen sain vielä nukuttua hetken ennen kun kello soitti. Ajeltiin aamupalalle McDonaldsiin, vain aamupalalle koska kenelläkään ei ollut virtaa vempaimissa ja Mäkkärillä ei oo pistorasioita käytettävissä.

Port Augustan keskustan nähtävyyksiin kuului Botanic Garden, jossa ei paljon gardenia ollut, joen kupeessa. Jokisuistoon oli hienot näkymät, mutta noin kokonaisuutena ei oikei ollut mitään. Ehkä mä en vaan osaa arvostaa tämmösiä nähtävyyksiä. Toinen nähtävyys oli vesitorni. Sinne kiipeäminen oli karmiva kokemus, mutta tein sen ja vähän oli maisemat ylhäällä pettymys. Ei mitään huikaisevan hienoa, tai edes hienoa hienoa. Joten otettiin suunta vuorille. En mä tiedä onko ne oikeasti kooltaan riittäviä jotta voidaan puhua vuorista, mutta vuorina niistä nyt ainakin puhutaan.

Flinders Ranges kuuluu sarjaan "ei voi selittää, pakko kokea". Vaikka mä rustaisin tänne kuinka paljon tekstiä ja laittaisin kuinka paljon kuvia, ei ne tee oikeutta. Nähtiin paljon kenguja ja ylitettiin useampi kuivunut joki kun ajeltiin pitkin laaksoja. Oli hätkähdyttävää herätä todellisuuteen vesipulasta. Ylitettiin ainakin kymmenen jokea/puroa joista oli nimikyltti ja varoitusmerkki tulvasta, mutta ei nähty vettä. Teitä olisi jatkunut Alice Springsiin saakka, joten päätettiin olla fiksuja ja oikaista hiekkatietä pitkin toiselle isommalle tielle niin päästäisiin kohtuullisen nopeaan takaisin kaupunkiin. Tarkoitus oli kuitenkin päästä yöksi jonnekin Port Augustan eteläpuolelle ja nyt oltiin 150km pohjoiseen. Hiekkatie alkoi hienosti tavallisena suomalaistyyppisenä hiekkatienä, Marion muutaman kerran huomautti että varo vähän autoa kun täällä on noita monttuja. Sitten tie muuttui kinttupoluksi. Kinttupoluksi joka kumpuili ylös-alas kuivunutta joenpohjaa kallioisten vuorien välissä. Kysyin ainakin viiteen kertaan että niin eihän tää oo karttaan merkitty vain neliveto-tieksi eikä ollut, joten jatkettiin. Polku muuttui koko ajan vain hurjemmaksi, pohja oli terävää kivikkoa ja korkeuserot melkoisia. Pelkäsin ihan tosissani meidän perusauton puolesta kun aurinko porotti lähes pilvettömältä taivaalta ja lämpötila nousi koko ajan mitä edemmäs vuoristojen keskelle mentiin. Olin lähes kauhusta jäykkänä kun ajattelin miten meiltä puhkeaisi renkaat teräviin kiviin ja halkeaisi öljypohja normaalilla maavaralla varustetusta autosta jossa on aikalailla lastia päällä, puhumattakaan siitä miten auto keittäisi tuolla paahteessa keskellä kuivunutta joenuomaa. Mutta ei tullu mieleenkään kääntyä takaisin. Mullahan on aina ollut motto että mä ajan perille ja katellaan sitten noi vahingot ja sillä mentiin. Kuvat kertoo enemmän kun tuhat sanaa... Ja niitä kuvia on luvassa. Ylitettiin pari pientä puroa jotka olivat jäljellä kuivuneista joista (joki, joet, joista vai jokista? ymmärrätte varmaan) ja mä pakotin tytöt ulos tsekkaamaan ettei upoteta Miss Holdenia siihen lähiseudun ainoaan lätäkköön. Ne ei ollut kovin tyytyväisiä. Ja toki pysähdyttiin pari kertaa kuvaamaan maisemia, mä tosin olin sen verran kauhusta jäykkänä auton puolesta että jätin kuvaamisen pääasiallisesti muille. Yhdessä tälläisessä kohtaa meidät ohitti yksi maasturi, veikkaan että sen kuljettaja mielessään ajatteli että hulluja turisteja. Tytöille en kertonut mitään autohuolistani ennen kun päästiin ison tien varteen, siinä vedin auton vien viereen parkkiin ja kiersin katsomassa kaikki renkaat läpi ennen kun huokaisin helpostuksesta ja paljastin matkan kauhukuvani. Ilmeet oli vähän vakavia.... Mutta hitto vieköön me tehtiin se!! Ja kokemus oli upea, maisemat uskomattomia ja meidän Miss Holden on superauto!!

Paluumatkalla kohti sivistystä sitten tuli ensimmäinen riita, tosin ilman räjähdystä. Marion halusi ajaa pitkälle eteenpäin ja ilmaiselle p-alueelle yöksi, mä koitin selittää että meillä ei välttämättä riitä valoa ja en halua a) ajaa pimeässä mm. kenguruun törmäämisen riskin takia ja b) pistää leiriä kasaan keskellä ei mitään pimeässä. Ja siitä se sitten lähti. En osaa sanoa oliko ongelma kielimuuri vai ihan vaan ymmärtäminen. Tunnelma oli todella kireä ja kiristyi entisestään kun kerroin että meillä ei muuten oo polttoainetta kun noin sadalle kilometrille. Seuraavassa kylässä saatiin vielä todeta että niin... Australian takapajulassa kun polttoaineet maksetaan sisälle huoltoasemille, ei sitä bensaa myydä enää huoltiksen sulkemisen jälkeen eli kello kuuden jälkeen. Meillä oli siis tankki kuivahko, ajomatkaa Marionin haluamalle levähdysalueelle noin 70km ja valoa ehkä pari tuntia.

Päädyttiin yöksi vähän ennen Melrosea olevalle p-alueelle yksin. Ensimmäisen kerran oltiin ainoita yöpyjiä levähdysalueella ja mua pelotti olla siä ihan vain keskenämme. Ja vitutti.