SU 18.12.
Laura heräsi hieman ennen mua aamulla ja lähti läppärinsä kanssa leirikeittiötä kohti, mä laiskottelin vielä hetken ennen kun nousin. Ei ollut mitään kiirettä koska kello oli vasta vähän yli kuusi. Ilma oli edelleen kostea, mutta juuri sillä hetkellä ei satanut. Keräilin kaikki latausta tarvivat vempaimet mukaan ja menin myös keittiöön josta kuului hiljainen puheensorina. Mitään en kyllä ymmärtänyt koska kieli oli italia, Laura oli skypellä yhteyksissä kotiin. Virittelin läppärin piuhaan ja puhelimesta nettiyhteyden, avasin jopa skypen muttei siellä ketään ollut. Kirjottelin vähän tekstiä blogiin ja surffailin katsomassa missä maailmalla mennään. Aina kun oon poissa Suomesta tunnen olevani jotenkin uutispimennossa… Marion heräsi myös ja toi aamupalan tullessaan. Meidän reissun aamupala on lähes poikkeuksetta ollut muroja. Merkki vähän vaihdellut sen mukaan missä kaupassa on käyty, parhaita oli kuitenkin Colesin Multigrainit! Kellogg’sin vastaavat oli aika kaameeta höttöä, Weetabix suklaa systeemit ihan ok mun mielestä - muut ei tykännyt, suklaapallomurot ei musta oikein sopinut aamupalalle ja Kellogg’sin Duot oli hyviä. Muroja mutustellessa alkoi sataan kaatamalla. Istuskeltiin sateensuojassa ja katseltiin masentavaa ilmaa. Tarkoitus oli näin aamusta käydä katsomassa Mt Gambierin päänähtävyys, Blue Lake, joka on kuulemma uskomattoman sininen kauniina aurinkoisena päivänä. Pisti masentaan että oltiin ehkä ainoata kertaa täällä ja satoi vettä kaatamalla… Marion lähti hetken päästä suihkuun, minä ja Laura jäätiin suremaan sadetta. Lauraa meidän huonot sääolosuhteet ehkä kaikista eniten harmittaa, Laura harrastaa valokuvausta vähän enemmän tosissaan ja haluaisikin joskus elättää itsensä kuvaamalla, huonolla säällä ei tule ihan niitä kivoja kuvia mitä on kuvitellut ottavansa.
Sateelle ei näkynyt loppua, joten tehtiin sotasuunnitelma. Laura jäisi keittiöön odottelemaan laitteiden latautumista ja mä pinkaisen autolle pakkaamaan. Ajatus oli että voisin olla autossa sisällä ja pakata sitä kautta takaluukun ja nostaa penkit ylös. Teltta pressunsa alla saisi odotella sitä hetkeä että sade edes hieman taukoaisi. Autolla ehdin alottaa pakkaamisen kun sade loppui. Se todellakin loppui ja aurinko pilkisti pilven reunan takaa. Pakkaaminen oli huomattavasti helpompaa kun sai peräluukun avattua! Sateen jatkumisen pelossa laitoin pikavauhtia teltan kasaan ja kannoin tavaraa peräluukkua kohden minkä kerkisin, jossain vaiheessa Laura tuli avuksi ja siihen mennessä kun Marion tuli suihkusta oltiin valmiita! Ja aurinko edelleen pilkisteli pilven takaa! Blue Lake voisi siis olla sininen!
Ja olihan se! Todellakin SININEN. Jotkut tarinat kertovat että se on kraateri joka on täyttynyt vedellä ja jostain maan mineraaleista johtuen järvi on sininen kesäkaudella. Talvella se on aivan kuten kaikki muutkin järvet eli tylsän harmaa. Ehdittiin hetki ihastella sinisyyttä ennen kuin alkoi taas satamaan. Mt Gambier oli meidän viimeinen pysäkki Etelä Australian puolella vain muutama kymmenen kilometriä osavaltion rajalta. Etelä Australian ja Victorian rajalla ei ollut mitään tarkastuksia tai oikeastaan mitään. Kyltti joka kertoi että kiitos käynnistä Etelä Australiassa ja toinen toivottamassa tervetulleeksi Victoriaan. Mutta kun jätettiin Victoria taaksemme, sinne jäi myös sadepilvet!
Portlandissa ajettiin pieni kierros kaupungin ympäri ja mentiin turisti-infoon kyselemään nähtävyyksistä. Saatiin komea kartta; kierros 12 kilometriä katsomaan majakkaa ja toinen kierros 23km katsomaan Cape Bridgewateria. Sitä ennen kuitenkin perinteisesti McDonald’s kutsui… Mäkkärin vadelmajuustokakku on todella hyvää, suosittelen. Ja niiden latte on myös hyvää. Matkalla majakkaa kohden oli jälleen hienot maisemat, tuntuu että mihin tahansa Australiassa suuntaakaan on maisemat näkemisen arvoiset. Tällä kertaa horisontissa pilkotti tuulivoimalat kumpuilevien niittyjen takana. Itse majakassa ei oikein näkemistä ollut, olihan se melkoisen juhlallisen näköinen mutta siihen se sitten jäikin. Sen sijaan majakan ympäristö oli kallioista rantaviivaa jossa riitti ihasteltavaa. Jyrkänteitä joilta suora pudotus alla pauhaavaan mereen. Paluumatkalla riitti tien vierustoilla nähtävää, kengurussa ei enää niin ihasteltavaa ollut, mutta kun tien laidassa tuhisi echidna! Ei sitten niin mitään ajatusta mitä mahtaisi olla suomeksi, mutta muistuttaa isoa siiliä jolla on pitkä nokka. Oliskohan nokkasiili suomenkielinen nimi? Eri veikeä otus! Veti itsensä heti piikkipalloksi kun pysähdyttiin ja tultiin ulos autosta, mutta kun siinä hetki oltiin ihan hiljaa katseltiin se kurkkasi, totesi ettei huolta ja jatkoi puuhiaan. Jotain se mönki ja kaiveli ennen kun lähti puskiin.
Seuraava pysäkki reitillä oli Yellow Rock, jälleen yksi ranta erikoisine kivimuodostelmineen ja pauhaava meri. Joka kerta se jaksaa ihastuttaa. Me ei nähty tällä rannalla yhtään surffaria, mutta pari poistumassa kyllä. Yellow Rock on kuulemma kokeneiden surffareiden suosiossa isojen aaltojen vuoksi. Musta ranta näytti osittain vähän hurjalta, ei välttämättä välity kuvista, mutta siellä veden alla näkyi jos jonkinlaisia kivikoita.
Yellow Rockilta matka jatkui kohti Cape Bridgewateria, joka on yksi Victorian arvokkaimmiksi lasketuista jyrkännerannoista. Ja sitä siellä riittikin, jyrkännettä ja pauhaavaa merta lisää. Cape Bridgewaterissa on kuitenkin lisänä Blowholeja eli onkaloita kallion sisällä joka pitää vähän onkalon koosta ja merenkäynnistä riippuen meteliä kun veden tuoma paine purkautuu ulos onkalosta. Silmin nähden onkalosta purskahtaa vettä ulos, joistakin enemmän ja toisista vähemmän. Cape Bridgewaterin alueella on myös suuri hyljeyhdyskunta jota ei valitettavasti jaksettu taapertaa katsomaan. Oltiin laiskoja, olisi vaatinut parin tunnin taaperruksen rinteitä pitkin niin päätettiin jättää väliin. Laiskat turistit.
Yöksi camping-kirjasta löytyi ilmainen leirintäalue Portlandista itään. Melkoista kinttupolkua sinne sai ajella kun asfalttitieltä kääntyi pois, mutta ei mitään ongelmia ja viihtyisä alue mukavasti keskeltä ei mitään löytyi helposti. Paikalla oli jopa muitakin ja tarjolla vessakopit, mutta vessat oli ehkä kamalimmat tähän mennessä… Onneksi on savetit keksitty ja oma rulla paperia. Perillä leviteltiin kaikki edellisen yön jäljiltä kosteat kamat kuivumaan, oli Lauran vuoro nukkua teltassa ja uhkarohkeasti hän tuumasi ettei tarvi pressua teltan päälle. Pressu jäi sitten kuivumaan märkien tuolien päälle kun mentiin nukkumaan. Kellon puolesta on aina aikaista kun mennään nukkumaan, muttei siinä paljon tekemistä ole kun pihalla on säkkipimeää kello 21.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti